Juomattomuus ja syömättömyys
Paikalliset saattavat olla useita tunteja ilman vettä tai ravintoa, jotain, mikä saattaisi länsimaalaisen ihmisen fysologisen tasapainon herkästi järkkymään. Eräänkin kerran, vajaan kymmenen tunnin kuumalla bussimatkalla, osti isä pienelle tyttärelleen vihdoin vettä noin viiden tunnin matkustamisen jälkeen. Tässä oli tosin kaikki. Tarjosin heille sitten banaaneita, joita olin itse ostanut edelliseltä pysähtymispaikalta.
Kissat
Toimistomme pihapiirissä kissaemo oli tehnyt pesän viidelle vastasyntyneelle pennulleen sadevesikaivon suuaukkoon. Kissan katsotaan täällä edustavan noituutta ja todella harva haluaa ottaa niihin mitään lähikontaktia. Onneksi ystävällinen siivooja oli kuitenkin etsinyt tyhjän laatikon ja nostanut kissanpennut siihen – vaarana olisi ollut muutoin kissanpentujen hukkuminen kaatosateeseen.
Vaikkei siivoojan taikausko estänyt pelatamaan kissanpentuja, on tämä samainen siivooja toisaalta varoittanut raskaana olevaa kollegaani pitämästä sylissään pikkulapsia, sillä tämä tuottaa hänen uskomansa mukaan odottavalle äidille huonoa onnea!
Homoseksuaalisuuus
Homoseksuaalisuus on edelleen Afrikassa suuri tabu; se katsotaan rikolliseksi toiminnaksi ja on laissa kiellettyä. Hiljattain Malawissa tuomittiin kaksi miestä 14 vuodeksi vankeuteen homoseksuaalisuuden harjoittamisesta. Syynä tuomiolle oli HIVIN/ AIDSIN torjunnan vastainen toiminta. Samaiset miehet armahdettiin tällä kertaa kuitenkin myöhemmin kansainvälisen painostuksen jälkeen.
Keskusteluissa paikallisten kanssa käy kuitenkin selvästi ilmi myös kansalaisten jyrkkä asenne koko gay –ilmiötä vastaan. Tavanomaisin syy homouden kieltämiselle on raamatun opit. Uskonto on muutenkin vahva ohjenuora kaikelle toiminnalle elämässä, viimeistään rikkomusten anteeksiantoa kirkosta haettaessa.
Vaalit
Varattomien ihmisten ääni on helppo ostaa t-paidalla tai chitenge-kankaalla. Vallassa oleva presidentti on yleisen kansalaismielipiteen mukaan tehnyt hyvin vähän maan infrastruktuurin tai sosiaalisten olojen parantamiseksi puhumattakaan maassa rehottavasta korruptiosta. Ennen vaaleja poliitikoilla on tapana kalastaa kansalaisten ääniä tekemällä viime hetken parannuksia. Vallassa oleva puolue on jopa uhkaillut paikallisasukkaita sillä, että alueen kehitys ei koskaan tule paranemaan, mikäli he eivät äänestä heidän puoluettaan.
HIV/AIDS uskomukset
Mikäli HIV/AIDS ennaltaehkäisyä ei paranneta, tulee joidenkin lähteiden mukaan Sambiassa olemaan vuonna 2020 yhteensä 10-32% vähemmän työikäisiä kansalaisia. HIV/AIDS uskomukset ovat syvässä kansalaisten keskuudessa. Yliopistossa gender asioita opiskellut tuttavani väitti kivenkovaan, ettei tauti leviä sukupuoliyhteydessä muutoin, kun verikontaktin kautta. Tv-uutisissa kerrottaan, että äidit saattavat mm. sivellä vauvojaan omilla vaginan eritteillään suojellakseen tai parantaakseen näitä sairauksilta.
Väkivaltaiset tapahtumat
Sambiassa kolarin ajanut tyttö ja tämän poikaystävä tulivat pahoinpidellyiksi kolaroidun auton omistajan ja tämän ystävän puolesta. Toinen kollegani kertoi järkyttyneenä ystävätärtään kohdanneesta kidnappauksesta Etelä-Afrikassa. Ystävär oli istunut johannesburgilaisen taksin kyytiin, mutta taksikuski ei ollutkaan vienyt häntä haluttuun määränpäähän. Sen sijaan kuski oli kuljettanut häntä lukitussa autossa ympäri kaupunkia kolmen tunnin ajan ja lopulta aseella uhaten varastanut tämän omaisuuden, mukaan lukien kannettavan tietokoneen.
Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan kollegaa kohtasi sama kohtalo vain muutamaa kuukautta myöhemmin hänen itsensä vierraillessa työasioissa Johannesburgissa. Taksikuski anasti asiakkaaltaan suuren määrän rahaa, tietokoneen sekä kameran. Nuorten naisten onneksi molemmat oli kuitenkin vapautettu hengissä, monelta muulta Etelä-Afrikassa vierailevalta ryöstetään omaisuuden lisäksi myös henki.
Todettuani, että luulisi varkaiden tyytyvän pelkkään aineelliseen ryöstöön, sillä luulisi poliisin herkemmin etsivän syyllistä murhan sattuessa. Paikallisrikollisille ihmishenki on kuitenkin kuulemma merkityksetön, ei vähiten siksi, että silminnäkijät harvemmin uskaltavat astua esiin todistajina.
Poliisi ja korruptio
Poliisin palkka on pieni, kuten niin monen muun ammattiryhmän harjoittajan täällä. Näin ollen kansalaisilta kerätään helpposti täydennystä tyhjentyneeseen palkkapussiin. Mielenkiintoisimman teorian kuulin poliisipäälliköltä eräässä television haastatteluohjelmassa. Hänen mukaansa korruptio ei suinkaan ole yhteiskuntajärjestelmästä tai poliisikunnan toimista johtuva ilmiö, vaan syyllisiä tähän ovat itse kansalaiset, jotka suostuvat maksamaan lahjuksia poliisille. Samainen poliisimestari ei kuitenkaan tuonut esiin seuraumuksia, joihin kansalaiset joutuvat, mikäli he kieltäytyvät maksamasta virkailijan vaatimaa summaa.
Minna
Monday, July 12, 2010
Sambialainen pankkijärjestelmä
7.6.2010
Sambialainen pankki- ja luottolaitosjärjestelmä on vasta viime vuosina lähtenyt kehittymään. Markkinoita hallitsi pitkään maan ainoana vaihtoehtona valtiollinen Zanaco-pankki, joka pystyi monopoliasemansa turvin määräämään kohtuuttomat ehdot kaikelle pankkitoiminnalle. Muutaman viime vuoden aikana maahn on kuitenkin rantautunut uusia ulkomaalaisia pankkilaitoksia, ja lisääntynyt tarjonta ja kilpailu ovat saaneet niin asiakaskunnan kuin pallkkipalvelujen määrän kasvuun samoin kuin laina- ja tiliehdot maltillisemmiksi.
Tilimaksut saattoivat olla useampia euroja kuukaudessa, mikä saattoi syödä helposti koko piensijoittajan keskimääräisen sijoitussumman (K200.000, runsaat 30 €) – summan, jonka esim. sambialainen pienviljelijä pystyy tallettamaan kerralla tilille.
Pienviljelijällä on tarve vierailla pankissa pääsääntöisesti vain kahdesti vuodessa: tallettaessaan myyntivoittonsa satokauden päätteeksi ja nostaessaan varoja ennen viljelykauden alkua siemeniin, lannoitteisiin ja muihin tarpeellisiin investointeihin. Näin ollen pankkiasiakas saattoi kylvöajan lähestyessä huomata tilimaksujen syöneen koko alkuperäisen talletussumman ja pankin sulkeneen tilin omaehtoisesti tällä välin!
Ristiriitaisuuksilta ei säilytä talletuspaikkaa päätettäessä muutenkaan. Pankki saattaa olla toisaalta omaa sukanvartta turvallisempi, toisaalta turvattomampi vaihtoehto. Omasta sukanvarresta on helppo mennä itse verottamaan säästöjä sillon tällöin, pelkkä pankkimatkan pituus sen sijaan korottaa kynnystä harkitsemattomiin nostoihin.
Toisaalta kuitenkin todennäköisyys sille, että afrikkalainen valtio tulisi eurooppalaisen valtion tavoin apuun pankkikriisin yllättäessä, on hyvin pieni. Tallettajan suoja onkin olematon kriisin yllättäessä, minkä johdosta moni suosii edelleen joko sukanvartta tai sijoittaa suuremmat säästövarat ennemmin esim. kiinteistöihin.
Lainoituksen suhteen maassa on olemassa pääasiallisesti kahdenlaisia yksityislainoja; työnantajan työntekijöilleen takaamia sekä yksityishenkilöiden yksityislainoja. Työntekijöille suunnatuissa lainoissa takuuksi riittää, että henkilöllä on vakituinen työsuhde työnantajaan (moni työnantaja tarjoaa työntekijöilleen myös mm. laajan terveydenhoitoedun, joka useimmissa tapauksissa kattaa mös työntekijän kaikki perheenjäsenet).
Koska työnantajien takaamien lainojen saanti on helppoa ja ehdot edullisia, käyttää moni hyväkseen tätä vaihtoehtoa. Valitettavasti käyttötarkoitus ei kaikissa tapaukissa ole täälläkään täysin harkittua. Lainaa sai etenkin aiemmin huomattaviakin summia ja äkillisestä käteisvarannosta huumaantunut asiakas saattoi huomata hetkessä kuluttaneensa useampia miljoonia (satoja euroja) ylellisyyksiin ja viihteelliseen elämään.
Yksityishenkilölainan ehdot sen sijaan kuulostavat ulkopuolisesta kohtuuttomilta, sillä kuukausikohtainen lainakorko saattaa olla jopa 30% ! Niinpä moni talonrakentaja ottaa asuntolainan vasta rakentamisen loppumetreillä, jossa tontti ja talon ulkokuoret ovat jo kasassa. Tonttien hinnat etenkin kaupungin ulkoreunoilla ja puutteellisen infran alueilla ovat suhteellisen edullisia. Työkaverini kertoi, että hän oli vihdoin saanut hyväksynnän ostaa tontin, jota hän oli aiemmin anonut. Maa-alue sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Lusakasta ja hintaa tälle 12 hehtaarin maapalalle tulee 12 miljoonaan kwachaa, mikä tarkoittaa noin 165 euroa hehtaarilta.
Ykstyislainan korkeista kustannukista johtuen lainaa ei haluta ottaa pitkäksi aikaa, ja moni tontin ostanut talonrakentaja kerää siksi kuukausipalkastaan ostamiaan sementtisäkkejä ja –tiiliä nykyisen asuntonsa nurkkaan odottamaan. Tämä jälleen esimerkkinä siitä, että säästöillä ostetaan ennemmin rakennustarvikkeita, kun sijoitettaisiin summa odottamaan pankkitilille.
Lainarahan saaminen on myös ongelmana yrityspuolella, sillä paikallisen yrittäjän on perinteisesti ollut vaikea saada lainarahaa kipeästi tarvitsemiin investointeihin. Tämä on varmasti yksi painava syy sille, miksi maasta löytyy mm. niin vähän teollisuustoimintaa.
Kaikkiaan sambialaisen tuntuu olevan vaikea varautua pahan päivän varalle ja laittaa rahaa sivuun tulevia maksuja varten. Näin ollen mm. yleisin syy vieraalta kysytylle vippilainalle on lapsen lukukausimaksu, joka pitää maksaa yleensä viimeistään ”tänään”. Maksu ei kuitenkaan tule yllätyksenä, joten ulkopuolisen on vaikea ymmärtää tätä alinomaista viimehetken paniikkia. Me vapaaehtoiset olemme täällä vain rajatun ajan, lukukausimaksut ovat kuitenkin monen vuoden säännöllinen kuluerä.
Lainasin kollegalleni juuri muutaman euron suuruudesta rahaa. Hän olisi tarvinnut ainoastaan vajaan euron bussimatkaan, mutta kukkarossani ei sillä hetkellä ollut pienempää rahaa. Hän kauhisteli sitä, miten hän saisi tarpeestaan ylimenevän osan säästettyä maksaakseen velan takaisin kahden päivän päästä.
Toisaalta, kun muistaa sen, että samainen henkilö saa ainoastaan harjoittelijapalkkaa ja sitäkin vain puoliaikaisena, lisää tämä ymmärrystä kollegan ongelmaa kohtaan. Hieman myöhemmin minulle selvisi, että pieni tulomäärä ei kuitenkaan ole se varsinainen ongelma, vaan se, että kansalaisjärjestön palkanmaksu oli jo toistamiseen täälläoloaikanani myöhässsä. Edellisellä kerralla työntekijät saivat odottaa palkaansa 2,5 kuukautta, tällä erää he saivat onneksi edes osan palkasta jo kolmen viikon viiveen päästä.
Miten mahtaisikaan länsieurooppalainen työntekijä suhtautua siihen, että palkka ei tipahtaisikaan tilipusiin odotettuna maksupäivänä – ja siihen, että tämä ei suinkaan olisi kertaluontoinen ilmiö, vaan saattaisi toistua aina muutaman kuukauden välein?
Minna
Sambialainen pankki- ja luottolaitosjärjestelmä on vasta viime vuosina lähtenyt kehittymään. Markkinoita hallitsi pitkään maan ainoana vaihtoehtona valtiollinen Zanaco-pankki, joka pystyi monopoliasemansa turvin määräämään kohtuuttomat ehdot kaikelle pankkitoiminnalle. Muutaman viime vuoden aikana maahn on kuitenkin rantautunut uusia ulkomaalaisia pankkilaitoksia, ja lisääntynyt tarjonta ja kilpailu ovat saaneet niin asiakaskunnan kuin pallkkipalvelujen määrän kasvuun samoin kuin laina- ja tiliehdot maltillisemmiksi.
Tilimaksut saattoivat olla useampia euroja kuukaudessa, mikä saattoi syödä helposti koko piensijoittajan keskimääräisen sijoitussumman (K200.000, runsaat 30 €) – summan, jonka esim. sambialainen pienviljelijä pystyy tallettamaan kerralla tilille.
Pienviljelijällä on tarve vierailla pankissa pääsääntöisesti vain kahdesti vuodessa: tallettaessaan myyntivoittonsa satokauden päätteeksi ja nostaessaan varoja ennen viljelykauden alkua siemeniin, lannoitteisiin ja muihin tarpeellisiin investointeihin. Näin ollen pankkiasiakas saattoi kylvöajan lähestyessä huomata tilimaksujen syöneen koko alkuperäisen talletussumman ja pankin sulkeneen tilin omaehtoisesti tällä välin!
Ristiriitaisuuksilta ei säilytä talletuspaikkaa päätettäessä muutenkaan. Pankki saattaa olla toisaalta omaa sukanvartta turvallisempi, toisaalta turvattomampi vaihtoehto. Omasta sukanvarresta on helppo mennä itse verottamaan säästöjä sillon tällöin, pelkkä pankkimatkan pituus sen sijaan korottaa kynnystä harkitsemattomiin nostoihin.
Toisaalta kuitenkin todennäköisyys sille, että afrikkalainen valtio tulisi eurooppalaisen valtion tavoin apuun pankkikriisin yllättäessä, on hyvin pieni. Tallettajan suoja onkin olematon kriisin yllättäessä, minkä johdosta moni suosii edelleen joko sukanvartta tai sijoittaa suuremmat säästövarat ennemmin esim. kiinteistöihin.
Lainoituksen suhteen maassa on olemassa pääasiallisesti kahdenlaisia yksityislainoja; työnantajan työntekijöilleen takaamia sekä yksityishenkilöiden yksityislainoja. Työntekijöille suunnatuissa lainoissa takuuksi riittää, että henkilöllä on vakituinen työsuhde työnantajaan (moni työnantaja tarjoaa työntekijöilleen myös mm. laajan terveydenhoitoedun, joka useimmissa tapauksissa kattaa mös työntekijän kaikki perheenjäsenet).
Koska työnantajien takaamien lainojen saanti on helppoa ja ehdot edullisia, käyttää moni hyväkseen tätä vaihtoehtoa. Valitettavasti käyttötarkoitus ei kaikissa tapaukissa ole täälläkään täysin harkittua. Lainaa sai etenkin aiemmin huomattaviakin summia ja äkillisestä käteisvarannosta huumaantunut asiakas saattoi huomata hetkessä kuluttaneensa useampia miljoonia (satoja euroja) ylellisyyksiin ja viihteelliseen elämään.
Yksityishenkilölainan ehdot sen sijaan kuulostavat ulkopuolisesta kohtuuttomilta, sillä kuukausikohtainen lainakorko saattaa olla jopa 30% ! Niinpä moni talonrakentaja ottaa asuntolainan vasta rakentamisen loppumetreillä, jossa tontti ja talon ulkokuoret ovat jo kasassa. Tonttien hinnat etenkin kaupungin ulkoreunoilla ja puutteellisen infran alueilla ovat suhteellisen edullisia. Työkaverini kertoi, että hän oli vihdoin saanut hyväksynnän ostaa tontin, jota hän oli aiemmin anonut. Maa-alue sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Lusakasta ja hintaa tälle 12 hehtaarin maapalalle tulee 12 miljoonaan kwachaa, mikä tarkoittaa noin 165 euroa hehtaarilta.
Ykstyislainan korkeista kustannukista johtuen lainaa ei haluta ottaa pitkäksi aikaa, ja moni tontin ostanut talonrakentaja kerää siksi kuukausipalkastaan ostamiaan sementtisäkkejä ja –tiiliä nykyisen asuntonsa nurkkaan odottamaan. Tämä jälleen esimerkkinä siitä, että säästöillä ostetaan ennemmin rakennustarvikkeita, kun sijoitettaisiin summa odottamaan pankkitilille.
Lainarahan saaminen on myös ongelmana yrityspuolella, sillä paikallisen yrittäjän on perinteisesti ollut vaikea saada lainarahaa kipeästi tarvitsemiin investointeihin. Tämä on varmasti yksi painava syy sille, miksi maasta löytyy mm. niin vähän teollisuustoimintaa.
Kaikkiaan sambialaisen tuntuu olevan vaikea varautua pahan päivän varalle ja laittaa rahaa sivuun tulevia maksuja varten. Näin ollen mm. yleisin syy vieraalta kysytylle vippilainalle on lapsen lukukausimaksu, joka pitää maksaa yleensä viimeistään ”tänään”. Maksu ei kuitenkaan tule yllätyksenä, joten ulkopuolisen on vaikea ymmärtää tätä alinomaista viimehetken paniikkia. Me vapaaehtoiset olemme täällä vain rajatun ajan, lukukausimaksut ovat kuitenkin monen vuoden säännöllinen kuluerä.
Lainasin kollegalleni juuri muutaman euron suuruudesta rahaa. Hän olisi tarvinnut ainoastaan vajaan euron bussimatkaan, mutta kukkarossani ei sillä hetkellä ollut pienempää rahaa. Hän kauhisteli sitä, miten hän saisi tarpeestaan ylimenevän osan säästettyä maksaakseen velan takaisin kahden päivän päästä.
Toisaalta, kun muistaa sen, että samainen henkilö saa ainoastaan harjoittelijapalkkaa ja sitäkin vain puoliaikaisena, lisää tämä ymmärrystä kollegan ongelmaa kohtaan. Hieman myöhemmin minulle selvisi, että pieni tulomäärä ei kuitenkaan ole se varsinainen ongelma, vaan se, että kansalaisjärjestön palkanmaksu oli jo toistamiseen täälläoloaikanani myöhässsä. Edellisellä kerralla työntekijät saivat odottaa palkaansa 2,5 kuukautta, tällä erää he saivat onneksi edes osan palkasta jo kolmen viikon viiveen päästä.
Miten mahtaisikaan länsieurooppalainen työntekijä suhtautua siihen, että palkka ei tipahtaisikaan tilipusiin odotettuna maksupäivänä – ja siihen, että tämä ei suinkaan olisi kertaluontoinen ilmiö, vaan saattaisi toistua aina muutaman kuukauden välein?
Minna
Monday, June 7, 2010
Sambialainen ruokakori
.JPG)
-1.JPG)
24.5.2010
Vaikka Sambia vie ruokaa ulkomaille, moni sambialainen talous ei kykene turvaamaan jäsenilleen jokapäivisiä perustarpeita. Paikallinen tilastokeskus kerää tilastotietoa maasta, mutta sen paikkansapitävyyttä kyseenalaistavat monet tahot. Niinpä tilastotietojen samoin kuin yleensä julkaisutoimintaa harjoittavat myös monet muut tahot, joista moni on uskonnollisia liikkeitä. Jesuiittojen veljeskunta kerää ja julkaisee kuukausittain tietoa mm. sambialaisen ruokakorin sisällöstä, hinnoista ja palkkatasoista. Ruokakorista käy ilmi perustarpeet ravinnon sekä muiden tärkeimpien päivittäistavaroiden osalta. Korin hinnat ja määrät on kerätty Lusakassa, maan pääkaupungissa, jossa asuu kuudesosa maan asukaista ja jossa keskimääräinen elintaso on muuta maata korkeampi.
Listaa lukiessa, tukee se omalla karulla tavallaan täysin sitä kuvaa, jonka olen saanut sekä kylävierailullani että ensimmäisessä perheessä asuessani – kuinka vähällä nämä ihmiset tulevatkaan toimeen? Ruokatarvikkeita ostoskorissa on 14 kappeletta.. mikä on lopulta järjettömän pieni määrä. Etenkin jos miettii samaan aikaan, mitä kaikkea löytyy suomalaisperheen kaapeista aivan perustarvikkeina: peruna, margariini, ketsuppi, sinappi, lihaliemikuutiot, tomaattimurska, vehnä-, peruna- ja leivinjauho, kahvi, makaroni, riisi sekä lukemattomat mausteet maustehyllyllä -mikään näistä ei sisälly sambialaiseen perusruokakoriin!
Yhtäläisyyksiä ruokakoreissa sen sijaan ovat: kananmuna, suola, sokeri, ruokaöljy, liha, kala, leipä, sipuli, tomaatti, tee ja maito. Näiden 11 ruokatarvikkeen lisäksi peruskoriin kuuluu maissijauho, pavut ja vihannekset (sis. pitkälti paikalliskasvien, kuten bataatin, papujen ja kassavan pinaatinkaltaisia lehtiä).
Lusakalaisen 6 hengen talouden ruokakorin sisältö kuukaudessa määrä Kilohinta kk:ssa käytetty rahamäärä
maissijauho 75 kg!! 43 senttiä 33 €
kananmunat 12 kpl 3 €
suola 1 kg 60 senttiä 60 sentiä
sokeri 8 kg 1,1 € 8,5 €
ruokaöljy 4 l 2,4 € 10 €
liha 4 kg 3,4 € 13,5 €
kala* 3 kg 13 € 38,5 €
leipä 1 per/pvä 60 senttiä / leipä 19 €
sipuli 4 kg 1,2 € 5 €
tomaatti 4 kg 1,3 € 5 €
tee 500 g 3,8 € 2 €
maito 2 l !! 1 € 2 €
vihannekset 7,5 kg 1 € 7 €
pavut 2 kg 2,1 € 4 €
* kalasta 1/3 on kuivattua kalaa ja 2/3 muikun kaltaista kapentaa, joka myös usein kuivattua
Huomioitavaa listassa on etenkin maitotuotteiden puuttuminen ja itse maitoakin lasketaan kuuden hengen samabialaistalouden kuluttavan vaivaiset kaksi litraa kuukaudessa!! Kuvitelkaa itse, mitä olisi elää jatkuvasti ilman jogurttia, jäätelöä, kermaviiliä, ruokakermaa, sulatejuustoja ja mozzarellaa puhumattakaan muista perin itsestäänselvistä aineksista, kuten juusto, leivänpäällysleikkeleet, kahvi, aamiasmurot- ja mehu, hedelmät kaikkinensa jne. jne. Näitä ilman tulee toki toimeen, ja etenkin näin, jos niitä ei ole koskaan edes päässyt maistamaan!
Kuukauden ruokatarvikkeet keskimääräiselle lusakalaistaloudelle maksavat siten noin 150 euroa, mikä tekee alle euron henkeä kohden päivässä. Toisaalta kuukausisumma pelkästään ruokatarvikkeiden osalta on jo kolme kertaa suurempi, kuin mitä esimerkiksi kotiapulaiset ansaitsevat kuussa – ja listalta puuttuvat vielä täysin muut päivittäistavarat sekä asuminen, koulumaksut, terveydenhoito ja kuljetus.
Lisäksi on myös huomioitavaa, että ruokatarvikelistalta ei löydy mitään muuta juomaa kuin tee (ja hyvin vähäinen määrä maitoa). Valitettavan monessa taloudessa vähäisistä tuloista huomattaviakin summia kuluu kuitenkin olueen. Miehen ollessa useimmiten kotitatalouden pääasiallinen tulonsaaja, pidättää hän usein itsellään oikeuden käyttää tietyn osan palkastaan oluen ostoon. Edullisin paikallinen maissiolut maksaa alle puolisenttiä litralta, mutta toisaalta sen nauttiminen keskitetään harvoin pelkästään viikonloppuihin.
Aiemmassa perheessä annoin kerran eräälle perheessä asuneelle miehelle hieman rahaa vaivanpalkasta paikallisoluen ostoon, mutta tällä kertaa nuorimies olikin yllätyksekseni käyttänyt rahan kosteusvoiteen ostamiseen – jotain, mitä ei edes mainita koko ostoskorissa. Ostoskorin muut päivittäistuotteet nimittäin sisältävät pelkästään polttohiilen (24 €), pyykinpesuaineen, saippuan ja vaseliinin sekä muut pakolliset kustannukset, kuten asumis- (250€), vesi-(19€) ja sähkökulut (12€).
Kaikista kustannuksista näin ollen kaksi kolmannesta menee asumis-, vesi- ja energiakustannuksiin ja yksi kolmannes ruokatarvikkeisiin. Kuusihenkisen perheen kuukausikustannukset ovat siten keskimäärin 460 euroa kuussa, mikä tekee noin 2,5 euroa kuussa henkeä kohden. Ruokakori kuvastaa näin ollen keskiluokkaisen perheen kustannusrakennetta, sillä hyvin moni joutuu edelleen pärjäämään alle eurolla päivässä.
En halua edes miettiä, miltä vastaava ostoskori näyttää omassa kotimaassani ja jälleen kerran pysähdyn miettimään, miksi meillä länsimaisilla on oikeus huomattavasti monipuolisempaan ruokakoriin? Toisaalta mietin samalla kuitenkin jälleen sitä, mikä tekee meistä ihmisistä onnellisia? Useamman lähteen mukaan se on sosiaalinen kanssakäyminen ja läheiset ihmissuhteet. Tätä ei ruokakorissa mitata, mutta tässä suhteessa Sambia on kuitenkin hyvin rikas maa Pohjois-Eurooppaan nähden… jossa vanhukset unohdetaan hoitokoteihin, lapset päiväkoteihin ja yksinelävät televisioruutujensa eteen.
Minna
Thursday, May 20, 2010
Kehitysmaa –mitä se on?
13.5.2010
Karrikoituna voisi sanoa, että se on se on paikka, jossa ei ole macdonaldeja, pesukoneita, vanhainkoteja tai palkansaajan vuosibonuksia.
Lähemmin tarkasteltuna kehitysmaa on paikka:
- jossa moni saa päivän ruokarahansa myymällä maapähkinöitä hintaan 10 centtiä pussi, kuuramalla lattioitasi kuusi päivää viikossa kahden euron päiväpalkalla tai pesemällä autosi pilkkahintaan sillä aikaa,kun olet ruokaostoksilla tai työpaikallasi,
- jossa olet onnekas, mikäli sinulla ylipäätään on keino tienata rahaa päivittäiseen ruokaasi,
- jossa kolera, malaria, tuberkuloosi ja aids ovat valitettavan läheinen osa ihmisten arkipäivää,
- jossa 60%:lta puuttuu edelleen pääsy puhtaaseen juomaveteen ja käymälään,
- jossa aikuisia kehotetaan syöttämään lapsilleen rasvaa päivittäisen energiansaannin turvaamiseksi!
- jossa vesi- ja sähkökatkokset ovat enemmän sääntö kuin poikkeus,
- toisaalta olet onnekas, mikäli asut jossain niissä 20% talouksista, joissa ylipäätään on sähkö,
- jossa tiet ovat hävyttömän huonossa kunnossa, vaikka asukkailta kerätään erikseen rahaa teiden ylläpitoon,
- jossa moni ihminen ei ole nähnyt koskaan kirjastoa, ja vaikka olisikin, ei kirjoista olisi hänelle suunnattomasti iloa.. paitsi ehkä niiden kuvista,
- jossa ihmisillä ei ole rannekelloja, mutta toisaalta ajan merkitys ei ole niin suuri,
- jossa ainoa keino hoitaa särkevä hammas, on ”purra ensin hampaita yhteen” ja toivoa kuumehoureessa säryn pian lakkaavan. Mikäli näin ei käy, päädytään yleisimpään ratkaisuun, eli hampaan poisvetoon,
- josta ei löydy julkista roskahuoltoa, vaan suuri osa kotitalousjätteestä muovit mukaan lukien poltetaan talojen takapihoilla,
- jossa paikallismaissioluen nauttimista suositellaan imettäville äideille sen ravintosisällön vuoksi!!
- jossa siskoja ja veljiä on lähestulkoon poikkeuksetta aina enemmän kuin yksi, samoin kuin isiä, äitejä, mummoja ja vaareja – myös setiä ja tätejä kutsutaan isiksi ja äideiksi,
- jossa harvemmalla on varaa juoda kahvia, vaikka sitä tuotetaan maassa,
- jossa samalla pesuaineella pestään pyykit, tiskit, lattiat, autot - ja jopa hiukset!
- jossa talojen yleisimpiä kotieläimiä ovat torakat, sisiliskot ja rotat, koirilla ja kissoilla ei sen sijaan ole asiaa ihmisasuntoihin,
- jossa ei toitoteta kanamunien kolesteroliarvoja kohottavasta vaikutuksesta, sillä kananmunat ovat yksi halvimmista proteininlähteistä ja elintärkeä osa paikallista
ruokavaliota,
- jossa ihmisten elämänlaatua nostattaa suunnattomasti, mikäli he saavat säästettyä rahaa polkupyörän ostamiseen,
- jossa tiskit tiskataan juoksevan, kylmän veden alla, toisinaan myös ilman minkäänlaista pesuainetta,
- jossa lapset eivät istu lastenvaunuissa tai ime tuttia, vaan kulkevat äidin selässä kankaaseen käärittyinä ja kiepsahtavat nyytissä ruoka-aikaan äidin rinnoille ruokailemaan,
- jossa harvalla on varaa edes hammastahnaan tai vessapaperiin saatikka silmälaseihin, hammasrautoihin, kuulolaitteisiin tai lukihäiriöopetukseen,
- jossa äänestäjien äänet on helppo ostaa t-paidalla, hamekankaalla, tai uhkaamalla heidän elinolojensa huononevat entisestään,
- jossa lapsen yhdensuuntainen koulumatka saattaa olla useampia kymmeniä kilometrejä, johon ei tarjota taksikyytiä ovelta ovelle vaan matka taitetaan päivittäin jalan,
- jossa työvoima on vielä huomattavasti konevoimaa halvempaa ja siksi ojat kaivetaan käsin, asfaltoidut päätiet lakaistaan irtohiekasta ihmisvoimin, kauppojen ja työpaikkojen lattioita luuttuaa siihen nimenomaan palkattu henkilö kokopäiväisesti, hedelmät asiakkaan puolesta punnitsee kaupan työntekijä ja varakkaimmilla perheillä on erikseen palvelushenkilöt autonajoon, puutarhanhoitoon, siivoukseen, ruoanlaittoon, lastenhoitoon jne.,
- jossa ei tunneta karsinogeeneja, suolan liikakäytön haitallisuutta, ergonometrisia konttorikalusteita tai työpäätesilmälaseja,
- jossa poliisi automaattisesti pahoinpitelee rikollisen, vaikka väkivallan käyttö on laissa kielletty,
- jossa muovipussikulutusjuhla on vasta pääsemässä käyntiin!
- jossa harvasta asunnosta löytyy sisävessa, ruokailupöytä, mattoja lattialla tai tauluja seinillä, puhumattakaan kahvinkeittimistä, keskusimureista, kosteuseristeitä talojen ulkoperusteissa tai grillikatoksista,
- jossa moni lapsija nuori on osa päivittäistä työvoimaa pelloilla, katukauppiaina ja/tai kotitöissä kotona,
- josta ei löydy AA-kerhoa tai naisten turvakoteja vaikka molemmille olisi tarvetta,
- jossa ei mitata tehokkuuksia, kuten sitä, kuinka monta sekuntia tehdasompelijalla kestää paidan sivusauman ompeleminen tai monta askelmaa kuriirikuljettaja saa ottaa toimittaessaan pakettia perille asiakkaalle,
- jossa kaupungin ainoa julkinen uima-allas voi olla ilman vettä viikkokaupalla,
- jossa illalliskana ostetaan elävänä kadunvarsimarkkinoilta, eikä valmiiksi suikaloituna curry-hunaja marinadissa kaupan kylmätiskistä,
- jossa lasten suosiota ei osteta uudella x-boxilla tai airobic-barbiella,
- saman katon alla asuu pääsääntöisesti hyvin monta ihmistä, ihmisten on edes vaikea
ymmärtää, miksi kukaan haluaisi asua yksinään,
- jossa tietullin tai sakkojen määrää korreloi sitä keräävän poliisin lompakon tilanne – todennäköisyys suuremmille mätkyille kasvaa yleensä ennen viikonloppua tai juhlapyhää,
- jossa ihmisillä ei ole varaa vuodenaika- tai sesonkikohtaiseen vaatukseen – hyvä, jos heillä on vaihtovaatteet pesukertojen välille,
- jossa pääosalla ei ole koskaan ollut varaa matkustaa kotikylänsä tai –kaupunkinsa ulkopuolelle, puhumattakaan ulkomaanmatkoista,
- jossa ei tunneta tarvetta leikkuulaudoille, pannulapuille, pölynimureille, pesukoneille tai liesituulettimille,
- jossa jouluaaton päiväohjelma ja illallinen ovat aivan samanlaisia kuin minä tahansa vuoden 365 muuna päivänä,
- jossa jalankulkijalla ei ole mitään oikeuksia liikenteessä vaikka pääosa kansasta liikkuu jalan,
- kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on hämmentävän suuri, mutta jossa äärilaitoja yhdistää yksi yhteinen piirre; rikastuneilla vyötärönympäryksen kasvaminen on merkki yltäkylläisestä elämästä kun sama kaikkein köyhimmillä on merkki aliravitsemuksesta,
- jossa lapsiperheen suurin ongelma ei ole miettiä virikkeitä jälkikasvulleen, vaan se, mistä saada kokoon rahat lasten ruokaan ja koulumaksuihin,
- jossa suuri osa elektroniikasta tuodaan Kiinasta ja on edullisen hintansa vuoksi tehty kestämään vuoden tai kaksi, autot jopa ehkä viisi vuotta,
- jossa hi-virukseen sairastunut saattaa maata alaikäisen lapsen kanssa, luullessaan tämän parantavan hänen sairautensa,
- jossa henkilöä ei haittaa, vaikka hänen paidassaan lukee jotain käsittämätöntä tekstiä hollanniksi – pääasia, että paidan sai hankittua edullisesti käytettyjen vaatteiden markkinoilta,
- jossa ihmisten ei tarvitse murehtia, mitä tehdä seuraavalla kesälomalla,
- jossa ei ole varaa julkisiin viheralueisiin, puistonpenkkeihin tai lasten perhepuistoihin,
- jossa julkisen viraston palvelu nopeutuu huomattavasti, mikäli muistat paikata virkamiehen heikkoa budjettia sopivalla summalla,
- jossa ei tunneta kerrostalojen pihatalkoita, yrityksten virkistysmatkoja, vuoden virkavapaita, juhannustansseja laiturilla tai traumaterapeutteja,
- jossa moni lapsi ei ole koskaan kuullutkaan syntymäpäivälahjoista, launtaikarkkipusseista, hammaskeijuista, saati joulupukista!
MUTTA, jossa toisaalta;
- perhe, suku, naapurit ja kylä pitävät huolen lähimmäisistään ja jakavat keskenään elämän ilot ja surut,
- perheet koostuvat vauvasta vaariin ja kaikille löytyy heidän oma paikkansa,
- kylään voi mennä kutsumatta ja on isäntäperheen kunnia-asia tarjota vieraalle lämmin ateria,
- kalat ja tomaatit ostetaan tuoreina markkinoilta, eikä peltipurkissa, joiden parasta ennen päivämäärä on kolmen vuoden päästä,
- onni ei kulminoidu materiaaliseen rikkauteen, vaan yhdessäoloon, kanssakäymiseen ja välittämiseen,
- lapsilla on useita isiä, äitejä, siskoja, veljiä ja serkkuja – sukulaisuussuhdetta ei määritellä verisukulaisuuden, vaan tunnesiteen mukaan,
- vanhuksille löytyy aina juttuseuraa,
- lapset kunnioittavat vanhempiaan ja osallistuvat automaattisesti kodin askareisiin,
- ohikulkijalla on aikaa pysähtyä juttelemaan ventovieraalle ja kysyä kuulumisia,
- vieraalle löytyy aina majapaikka,
- orvoiksi jääneet lapset adoptoi joko lähisukulainen tai heidänkin puuttuessa jokin kylän tai naapuruston perheistä,
- rahalliseen pulaan ajautunut lähimmäinen löytää aina lähiympäristöstään ihmisiä, jotka auttavat hädässä,
- äidit eivät saa burnoutteja valvoessaan yötä päivää koliikkilapsensa kanssa, vaan suku ja naapurit ovat aina lähellä tarjoamassa auttavan kätensä,
- kodeista ei löydetä muutama kuukausi sitten poisnukkuneita, joita kukaan ei ole käynyt tervehtimässä tai kaivannut!
Minna
Karrikoituna voisi sanoa, että se on se on paikka, jossa ei ole macdonaldeja, pesukoneita, vanhainkoteja tai palkansaajan vuosibonuksia.
Lähemmin tarkasteltuna kehitysmaa on paikka:
- jossa moni saa päivän ruokarahansa myymällä maapähkinöitä hintaan 10 centtiä pussi, kuuramalla lattioitasi kuusi päivää viikossa kahden euron päiväpalkalla tai pesemällä autosi pilkkahintaan sillä aikaa,kun olet ruokaostoksilla tai työpaikallasi,
- jossa olet onnekas, mikäli sinulla ylipäätään on keino tienata rahaa päivittäiseen ruokaasi,
- jossa kolera, malaria, tuberkuloosi ja aids ovat valitettavan läheinen osa ihmisten arkipäivää,
- jossa 60%:lta puuttuu edelleen pääsy puhtaaseen juomaveteen ja käymälään,
- jossa aikuisia kehotetaan syöttämään lapsilleen rasvaa päivittäisen energiansaannin turvaamiseksi!
- jossa vesi- ja sähkökatkokset ovat enemmän sääntö kuin poikkeus,
- toisaalta olet onnekas, mikäli asut jossain niissä 20% talouksista, joissa ylipäätään on sähkö,
- jossa tiet ovat hävyttömän huonossa kunnossa, vaikka asukkailta kerätään erikseen rahaa teiden ylläpitoon,
- jossa moni ihminen ei ole nähnyt koskaan kirjastoa, ja vaikka olisikin, ei kirjoista olisi hänelle suunnattomasti iloa.. paitsi ehkä niiden kuvista,
- jossa ihmisillä ei ole rannekelloja, mutta toisaalta ajan merkitys ei ole niin suuri,
- jossa ainoa keino hoitaa särkevä hammas, on ”purra ensin hampaita yhteen” ja toivoa kuumehoureessa säryn pian lakkaavan. Mikäli näin ei käy, päädytään yleisimpään ratkaisuun, eli hampaan poisvetoon,
- josta ei löydy julkista roskahuoltoa, vaan suuri osa kotitalousjätteestä muovit mukaan lukien poltetaan talojen takapihoilla,
- jossa paikallismaissioluen nauttimista suositellaan imettäville äideille sen ravintosisällön vuoksi!!
- jossa siskoja ja veljiä on lähestulkoon poikkeuksetta aina enemmän kuin yksi, samoin kuin isiä, äitejä, mummoja ja vaareja – myös setiä ja tätejä kutsutaan isiksi ja äideiksi,
- jossa harvemmalla on varaa juoda kahvia, vaikka sitä tuotetaan maassa,
- jossa samalla pesuaineella pestään pyykit, tiskit, lattiat, autot - ja jopa hiukset!
- jossa talojen yleisimpiä kotieläimiä ovat torakat, sisiliskot ja rotat, koirilla ja kissoilla ei sen sijaan ole asiaa ihmisasuntoihin,
- jossa ei toitoteta kanamunien kolesteroliarvoja kohottavasta vaikutuksesta, sillä kananmunat ovat yksi halvimmista proteininlähteistä ja elintärkeä osa paikallista
ruokavaliota,
- jossa ihmisten elämänlaatua nostattaa suunnattomasti, mikäli he saavat säästettyä rahaa polkupyörän ostamiseen,
- jossa tiskit tiskataan juoksevan, kylmän veden alla, toisinaan myös ilman minkäänlaista pesuainetta,
- jossa lapset eivät istu lastenvaunuissa tai ime tuttia, vaan kulkevat äidin selässä kankaaseen käärittyinä ja kiepsahtavat nyytissä ruoka-aikaan äidin rinnoille ruokailemaan,
- jossa harvalla on varaa edes hammastahnaan tai vessapaperiin saatikka silmälaseihin, hammasrautoihin, kuulolaitteisiin tai lukihäiriöopetukseen,
- jossa äänestäjien äänet on helppo ostaa t-paidalla, hamekankaalla, tai uhkaamalla heidän elinolojensa huononevat entisestään,
- jossa lapsen yhdensuuntainen koulumatka saattaa olla useampia kymmeniä kilometrejä, johon ei tarjota taksikyytiä ovelta ovelle vaan matka taitetaan päivittäin jalan,
- jossa työvoima on vielä huomattavasti konevoimaa halvempaa ja siksi ojat kaivetaan käsin, asfaltoidut päätiet lakaistaan irtohiekasta ihmisvoimin, kauppojen ja työpaikkojen lattioita luuttuaa siihen nimenomaan palkattu henkilö kokopäiväisesti, hedelmät asiakkaan puolesta punnitsee kaupan työntekijä ja varakkaimmilla perheillä on erikseen palvelushenkilöt autonajoon, puutarhanhoitoon, siivoukseen, ruoanlaittoon, lastenhoitoon jne.,
- jossa ei tunneta karsinogeeneja, suolan liikakäytön haitallisuutta, ergonometrisia konttorikalusteita tai työpäätesilmälaseja,
- jossa poliisi automaattisesti pahoinpitelee rikollisen, vaikka väkivallan käyttö on laissa kielletty,
- jossa muovipussikulutusjuhla on vasta pääsemässä käyntiin!
- jossa harvasta asunnosta löytyy sisävessa, ruokailupöytä, mattoja lattialla tai tauluja seinillä, puhumattakaan kahvinkeittimistä, keskusimureista, kosteuseristeitä talojen ulkoperusteissa tai grillikatoksista,
- jossa moni lapsija nuori on osa päivittäistä työvoimaa pelloilla, katukauppiaina ja/tai kotitöissä kotona,
- josta ei löydy AA-kerhoa tai naisten turvakoteja vaikka molemmille olisi tarvetta,
- jossa ei mitata tehokkuuksia, kuten sitä, kuinka monta sekuntia tehdasompelijalla kestää paidan sivusauman ompeleminen tai monta askelmaa kuriirikuljettaja saa ottaa toimittaessaan pakettia perille asiakkaalle,
- jossa kaupungin ainoa julkinen uima-allas voi olla ilman vettä viikkokaupalla,
- jossa illalliskana ostetaan elävänä kadunvarsimarkkinoilta, eikä valmiiksi suikaloituna curry-hunaja marinadissa kaupan kylmätiskistä,
- jossa lasten suosiota ei osteta uudella x-boxilla tai airobic-barbiella,
- saman katon alla asuu pääsääntöisesti hyvin monta ihmistä, ihmisten on edes vaikea
ymmärtää, miksi kukaan haluaisi asua yksinään,
- jossa tietullin tai sakkojen määrää korreloi sitä keräävän poliisin lompakon tilanne – todennäköisyys suuremmille mätkyille kasvaa yleensä ennen viikonloppua tai juhlapyhää,
- jossa ihmisillä ei ole varaa vuodenaika- tai sesonkikohtaiseen vaatukseen – hyvä, jos heillä on vaihtovaatteet pesukertojen välille,
- jossa pääosalla ei ole koskaan ollut varaa matkustaa kotikylänsä tai –kaupunkinsa ulkopuolelle, puhumattakaan ulkomaanmatkoista,
- jossa ei tunneta tarvetta leikkuulaudoille, pannulapuille, pölynimureille, pesukoneille tai liesituulettimille,
- jossa jouluaaton päiväohjelma ja illallinen ovat aivan samanlaisia kuin minä tahansa vuoden 365 muuna päivänä,
- jossa jalankulkijalla ei ole mitään oikeuksia liikenteessä vaikka pääosa kansasta liikkuu jalan,
- kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on hämmentävän suuri, mutta jossa äärilaitoja yhdistää yksi yhteinen piirre; rikastuneilla vyötärönympäryksen kasvaminen on merkki yltäkylläisestä elämästä kun sama kaikkein köyhimmillä on merkki aliravitsemuksesta,
- jossa lapsiperheen suurin ongelma ei ole miettiä virikkeitä jälkikasvulleen, vaan se, mistä saada kokoon rahat lasten ruokaan ja koulumaksuihin,
- jossa suuri osa elektroniikasta tuodaan Kiinasta ja on edullisen hintansa vuoksi tehty kestämään vuoden tai kaksi, autot jopa ehkä viisi vuotta,
- jossa hi-virukseen sairastunut saattaa maata alaikäisen lapsen kanssa, luullessaan tämän parantavan hänen sairautensa,
- jossa henkilöä ei haittaa, vaikka hänen paidassaan lukee jotain käsittämätöntä tekstiä hollanniksi – pääasia, että paidan sai hankittua edullisesti käytettyjen vaatteiden markkinoilta,
- jossa ihmisten ei tarvitse murehtia, mitä tehdä seuraavalla kesälomalla,
- jossa ei ole varaa julkisiin viheralueisiin, puistonpenkkeihin tai lasten perhepuistoihin,
- jossa julkisen viraston palvelu nopeutuu huomattavasti, mikäli muistat paikata virkamiehen heikkoa budjettia sopivalla summalla,
- jossa ei tunneta kerrostalojen pihatalkoita, yrityksten virkistysmatkoja, vuoden virkavapaita, juhannustansseja laiturilla tai traumaterapeutteja,
- jossa moni lapsi ei ole koskaan kuullutkaan syntymäpäivälahjoista, launtaikarkkipusseista, hammaskeijuista, saati joulupukista!
MUTTA, jossa toisaalta;
- perhe, suku, naapurit ja kylä pitävät huolen lähimmäisistään ja jakavat keskenään elämän ilot ja surut,
- perheet koostuvat vauvasta vaariin ja kaikille löytyy heidän oma paikkansa,
- kylään voi mennä kutsumatta ja on isäntäperheen kunnia-asia tarjota vieraalle lämmin ateria,
- kalat ja tomaatit ostetaan tuoreina markkinoilta, eikä peltipurkissa, joiden parasta ennen päivämäärä on kolmen vuoden päästä,
- onni ei kulminoidu materiaaliseen rikkauteen, vaan yhdessäoloon, kanssakäymiseen ja välittämiseen,
- lapsilla on useita isiä, äitejä, siskoja, veljiä ja serkkuja – sukulaisuussuhdetta ei määritellä verisukulaisuuden, vaan tunnesiteen mukaan,
- vanhuksille löytyy aina juttuseuraa,
- lapset kunnioittavat vanhempiaan ja osallistuvat automaattisesti kodin askareisiin,
- ohikulkijalla on aikaa pysähtyä juttelemaan ventovieraalle ja kysyä kuulumisia,
- vieraalle löytyy aina majapaikka,
- orvoiksi jääneet lapset adoptoi joko lähisukulainen tai heidänkin puuttuessa jokin kylän tai naapuruston perheistä,
- rahalliseen pulaan ajautunut lähimmäinen löytää aina lähiympäristöstään ihmisiä, jotka auttavat hädässä,
- äidit eivät saa burnoutteja valvoessaan yötä päivää koliikkilapsensa kanssa, vaan suku ja naapurit ovat aina lähellä tarjoamassa auttavan kätensä,
- kodeista ei löydetä muutama kuukausi sitten poisnukkuneita, joita kukaan ei ole käynyt tervehtimässä tai kaivannut!
Minna
Työkulttuurista ja kommunikaatiosta
32 9.5.2010
Sambiassa ei perinteisesti ole totuttu jakamaan tietoa. Ei etenkään ulkopuolisille. Sama pätee niin julkisella sektorilla kuin työ- ja perhekulttuurissa. Tämän olen joutunut oppimaan kantapään kautta alusta lähtien. Työtehtäväni pääasiallinen tarkoitus oli viestinnän kehittäminen eri osapuolten välillä. Niinpä tämä on ollut yksi vapaehtoiskauteni suurimpia haasteita.
Maassa täytyy osata kysyä oikeita kysymyksiä. Haasteeksi muodostuu se, miten muodostaa kysymyksiä, jos sinulle ei anneta taustatietoja tai mahdollisuutta oppia ymmärtämään asiayhteyksiä ja merkityksiä. Ainoa tapa on antaa asioille aikaa.
Omassa järjestössäni ei ole kokousrutiineja puhumattakaan viikottaisista maanantaiaamupalavereista. Alussa olin kovin hämmentynyt siitä, miten ihmiset ylipäätään itse tiesivät toistensa aikatauluista ja tekemisistä. Miten asioita voitiin koordinoida, kun työntekijöiden välillä ei tuntunut tapahtuvan minkäänlaista tiedonsiirtoa. Yksi tuli, toinen meni, mikäli toimistossa oltiin samaan aikaan, käsiteltiin keskusteluissa lähinnä perheen ja suvun kuulumisia.
Jonkin ajan päästä ymmärsin, että silloin tällöin kaksi henkilöä saattoi poistua työhuoneesta pitämään keskenään käytäväpalaveria. Tällaisia spontaaneja ja epävirallisia palavereja voitiin pitää niinikään pihalla puiden alla tai istuttaessa autossa matkalla paikasta toiseen. Tietoa siis vaihdettiin, mutta eteenkään ulkopuolista ei näihin tiedonjakotilaisuuksiin osallistutettu.
Ainoa virallinen tiedonjakotilaisuus tähän mennessä on ollut järjestön vuosikokous. Vaikka tästä lauantaisesta useamman tunnin sessiosta ilmoitettiin kaksi päivää aiemmin ja minulla oli muuta tärkeää menoa sovittu sille päivälle, en olisi halunnut menettää tätä ainutlaatuista tiedonjakotilaisuutta mistään hinnasta. Saman kommentin ”ohittaa mistään hinnasta tilaisuutta saada tietoa” – kuulin myös toiselta täällä vaihdossa olevalta vapaaehtoiselta. Järjestöni vuosikokouksessa selvisikin monta mieltäni pitkään askarruttanutta asiaa.
Teen kotisivuja parhaillaan yhteistyöjärjestölle, joiden internet-yhteyttä olen saanut käyttää täälläoloaikanani. Kiinteämmän kanssakäymisen ansiosta ovat järjestön työntekijät pikkuhiljaa ottaneet minut osaksi heidän työyhteisöään. Keskinäisen luottamuksen kasvaessa tietyt viestintähanat ovat siksi vihdoin alkaneet avautua. Suureksi ihmetyksekseni ja ilokseni olen aivan viime viikkoina päässyt osalliseksi sisäpiiritiedosta koskien sekä yleistä sambialaista työkulttuuria että järjestön sisäistä toimintadynamiikkaa ja -lähihistoriaa.
Ainoastaan pääsemällä osalliseksi tätä kokemuksen kautta syntynyttä sisäpiiritietoa, voi alkaa hahmottamaan todellisia asiayhteyksiä. Kokemusperäinen tieto avaa portit sekä ymmärtää syvällisemmin paikallista työkulttuuria että avaimet esittää oikeita kysymyksiä olennaisen tiedon saamiseksi.
Kysyessäni sitä, miksi ihmisten on vaikea jakaa tietoa, sain vastauksen, että ihmiset eivät vain jostain syystä halua jakaa sitä. Tieto lisää kontrollia ja valtaa. Täällä tapahtuu paljolti vanhempien / arvoasteikolla ylempien työntekijöiden taholta juoksuttamista, odotuttamista ja tiedon panttaamista. Tietoa saatetaan jakaa vasta aivan viime hetkellä, jolloin rivityöntekijöiden täytyy tehdä asioita paniikinomaisesti deadlinen lähestyessä venyttäen työpäivää.
Tapasin kaksi viikkoa sitten englantilaisen vapaaehtoisen, joka on ollut maassa reilun kuukauden. Tämä nuori nainen on saanut minut erittäin hämilleni. Hänen tapansa esittää asioita ja mielipiteitään on minulle jo tällä hetkellä hyvin vierasta .. hän yksinkertaisesti elää edelleen Lontoon hektisessä mediamaailmassa ja yrittää istuttaa tätä työtapaa sambialaiseen kulttuuriin. Mikäli itse viisi kuukautta maassa olleena ahdistun hänen yltiötehokkkaasta ja suorastaan agressiivisesta tavasta tuoda esiin omia näkökulmiaan siitä, miten maassa pitäisi asioista tehdä.. voin vain kuvitella, millaisia tuntemuksia tällainen käyttäytyminen aiheuttaa paikalliskollegoissani. Olen erittäin hämmentynyt siitä, ettei tämä suuren järjestön kautta lähetetty vapaaehtoinen ole edes alustavan koulutuksen aikana oppinut mitään kulttuurisesta sopeutumisesta. Toisaalta ihmettelen suunnattomasti henkilön motivaatioitaan lähteä ylipäätään Euroopan ulkopuolelle. Nuorella naisella on niin kovin kiire, hän pyrkii omien toimintatapojensa suoraan istuttamiseen, tehokkuuden maksimointiin ja täydellisyyteen. Ne ovat väärä resepti toteuttaa asioita Sambiassa.
Nuori englantilaisnainen työnsi kollegani seinää vasten esittämällä hänelle kysymyksiä sellaisella käsitteellisellä tasolla, johon tällä henkilöllä ei ole valmiuksia. Kollegani oli myös itse tuonut esille sen, että on vasta opettelemassa tätä asia-aluetta. Englantilainen ei kyennyt asettumaan kylmän asiantuntijakokemuksensa ulkopuolelle ja näkemään, miten hämilleen hän saattoi kollegani. Hän jatkoi edelleen painostamista, ja sai sillä kollegani tuntemaan itsensä hyvin epävarmaksi. Englantilainen halusi niinikään soveltaa tiedottamisessa uusimpia ohjelmia ja tekniikoita, muttei ymmärtänyt, että tämä ehkä korottaa kynnystä uuden omaksumiselle entisestään ja pahimmassa tapauksessa kaataa lopulta koko projektin.
Englantilaisnainen ehdotti mm. niinikään toimistoaikojen lisäämistä kotisivuille. Sambialainen on tottunut siihen, että päästäkseen asioimaan virallisissa tai järjestöjen toimistoissa tai jopa kaupallisissa toimipisteissä, on varmin tapa hakeutua itse paikan päälle. Tämä saattaa usein tarkoittaa sitä, että kävelet tai istut bussissa / autoruuhkassa ensin tuntikaupalla ja perille päästyäsi huomaat, että toimisto ei tänään ole auki / siellä ei ole ketään juuri tänään paikalla / asiasta tietävä henkilö ei ole tällä viikolla tavattavissa. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään tavatonta, jonka jälkeen”asiakas” kiittää kohteliaasti tiedosta ja ilmoittaa palaavansa huomenna uudestaan asiaan. Sama proseduuri saattaa siten tapahtua jälleen seuraavana päivänä. Ei ole myöskään varsin tavatonta, että tietoa etsivää ”asiakasta” juoksutetaan turhaan paikasta toiseen . Mutta tähän on niinikään totuttu. Ihmiset eivät tiedä muusta tai osaa (uskalla?) vaatia muuta.
Tiedon löytäminenen kotisivuilta, puhelinluettelosta tai soittamalla ei ole useinkaan kovin hedelmälllistä. Paikallinen kulttuuri suosii henkilökohtaista yhteydenpitoa ja sen eteen ollaan valmiitta näkemään eurooppalaisen näkökulmasta äärettömän paljon vaivaa, aikaa ja rahaa.
Minna
Sambiassa ei perinteisesti ole totuttu jakamaan tietoa. Ei etenkään ulkopuolisille. Sama pätee niin julkisella sektorilla kuin työ- ja perhekulttuurissa. Tämän olen joutunut oppimaan kantapään kautta alusta lähtien. Työtehtäväni pääasiallinen tarkoitus oli viestinnän kehittäminen eri osapuolten välillä. Niinpä tämä on ollut yksi vapaehtoiskauteni suurimpia haasteita.
Maassa täytyy osata kysyä oikeita kysymyksiä. Haasteeksi muodostuu se, miten muodostaa kysymyksiä, jos sinulle ei anneta taustatietoja tai mahdollisuutta oppia ymmärtämään asiayhteyksiä ja merkityksiä. Ainoa tapa on antaa asioille aikaa.
Omassa järjestössäni ei ole kokousrutiineja puhumattakaan viikottaisista maanantaiaamupalavereista. Alussa olin kovin hämmentynyt siitä, miten ihmiset ylipäätään itse tiesivät toistensa aikatauluista ja tekemisistä. Miten asioita voitiin koordinoida, kun työntekijöiden välillä ei tuntunut tapahtuvan minkäänlaista tiedonsiirtoa. Yksi tuli, toinen meni, mikäli toimistossa oltiin samaan aikaan, käsiteltiin keskusteluissa lähinnä perheen ja suvun kuulumisia.
Jonkin ajan päästä ymmärsin, että silloin tällöin kaksi henkilöä saattoi poistua työhuoneesta pitämään keskenään käytäväpalaveria. Tällaisia spontaaneja ja epävirallisia palavereja voitiin pitää niinikään pihalla puiden alla tai istuttaessa autossa matkalla paikasta toiseen. Tietoa siis vaihdettiin, mutta eteenkään ulkopuolista ei näihin tiedonjakotilaisuuksiin osallistutettu.
Ainoa virallinen tiedonjakotilaisuus tähän mennessä on ollut järjestön vuosikokous. Vaikka tästä lauantaisesta useamman tunnin sessiosta ilmoitettiin kaksi päivää aiemmin ja minulla oli muuta tärkeää menoa sovittu sille päivälle, en olisi halunnut menettää tätä ainutlaatuista tiedonjakotilaisuutta mistään hinnasta. Saman kommentin ”ohittaa mistään hinnasta tilaisuutta saada tietoa” – kuulin myös toiselta täällä vaihdossa olevalta vapaaehtoiselta. Järjestöni vuosikokouksessa selvisikin monta mieltäni pitkään askarruttanutta asiaa.
Teen kotisivuja parhaillaan yhteistyöjärjestölle, joiden internet-yhteyttä olen saanut käyttää täälläoloaikanani. Kiinteämmän kanssakäymisen ansiosta ovat järjestön työntekijät pikkuhiljaa ottaneet minut osaksi heidän työyhteisöään. Keskinäisen luottamuksen kasvaessa tietyt viestintähanat ovat siksi vihdoin alkaneet avautua. Suureksi ihmetyksekseni ja ilokseni olen aivan viime viikkoina päässyt osalliseksi sisäpiiritiedosta koskien sekä yleistä sambialaista työkulttuuria että järjestön sisäistä toimintadynamiikkaa ja -lähihistoriaa.
Ainoastaan pääsemällä osalliseksi tätä kokemuksen kautta syntynyttä sisäpiiritietoa, voi alkaa hahmottamaan todellisia asiayhteyksiä. Kokemusperäinen tieto avaa portit sekä ymmärtää syvällisemmin paikallista työkulttuuria että avaimet esittää oikeita kysymyksiä olennaisen tiedon saamiseksi.
Kysyessäni sitä, miksi ihmisten on vaikea jakaa tietoa, sain vastauksen, että ihmiset eivät vain jostain syystä halua jakaa sitä. Tieto lisää kontrollia ja valtaa. Täällä tapahtuu paljolti vanhempien / arvoasteikolla ylempien työntekijöiden taholta juoksuttamista, odotuttamista ja tiedon panttaamista. Tietoa saatetaan jakaa vasta aivan viime hetkellä, jolloin rivityöntekijöiden täytyy tehdä asioita paniikinomaisesti deadlinen lähestyessä venyttäen työpäivää.
Tapasin kaksi viikkoa sitten englantilaisen vapaaehtoisen, joka on ollut maassa reilun kuukauden. Tämä nuori nainen on saanut minut erittäin hämilleni. Hänen tapansa esittää asioita ja mielipiteitään on minulle jo tällä hetkellä hyvin vierasta .. hän yksinkertaisesti elää edelleen Lontoon hektisessä mediamaailmassa ja yrittää istuttaa tätä työtapaa sambialaiseen kulttuuriin. Mikäli itse viisi kuukautta maassa olleena ahdistun hänen yltiötehokkkaasta ja suorastaan agressiivisesta tavasta tuoda esiin omia näkökulmiaan siitä, miten maassa pitäisi asioista tehdä.. voin vain kuvitella, millaisia tuntemuksia tällainen käyttäytyminen aiheuttaa paikalliskollegoissani. Olen erittäin hämmentynyt siitä, ettei tämä suuren järjestön kautta lähetetty vapaaehtoinen ole edes alustavan koulutuksen aikana oppinut mitään kulttuurisesta sopeutumisesta. Toisaalta ihmettelen suunnattomasti henkilön motivaatioitaan lähteä ylipäätään Euroopan ulkopuolelle. Nuorella naisella on niin kovin kiire, hän pyrkii omien toimintatapojensa suoraan istuttamiseen, tehokkuuden maksimointiin ja täydellisyyteen. Ne ovat väärä resepti toteuttaa asioita Sambiassa.
Nuori englantilaisnainen työnsi kollegani seinää vasten esittämällä hänelle kysymyksiä sellaisella käsitteellisellä tasolla, johon tällä henkilöllä ei ole valmiuksia. Kollegani oli myös itse tuonut esille sen, että on vasta opettelemassa tätä asia-aluetta. Englantilainen ei kyennyt asettumaan kylmän asiantuntijakokemuksensa ulkopuolelle ja näkemään, miten hämilleen hän saattoi kollegani. Hän jatkoi edelleen painostamista, ja sai sillä kollegani tuntemaan itsensä hyvin epävarmaksi. Englantilainen halusi niinikään soveltaa tiedottamisessa uusimpia ohjelmia ja tekniikoita, muttei ymmärtänyt, että tämä ehkä korottaa kynnystä uuden omaksumiselle entisestään ja pahimmassa tapauksessa kaataa lopulta koko projektin.
Englantilaisnainen ehdotti mm. niinikään toimistoaikojen lisäämistä kotisivuille. Sambialainen on tottunut siihen, että päästäkseen asioimaan virallisissa tai järjestöjen toimistoissa tai jopa kaupallisissa toimipisteissä, on varmin tapa hakeutua itse paikan päälle. Tämä saattaa usein tarkoittaa sitä, että kävelet tai istut bussissa / autoruuhkassa ensin tuntikaupalla ja perille päästyäsi huomaat, että toimisto ei tänään ole auki / siellä ei ole ketään juuri tänään paikalla / asiasta tietävä henkilö ei ole tällä viikolla tavattavissa. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään tavatonta, jonka jälkeen”asiakas” kiittää kohteliaasti tiedosta ja ilmoittaa palaavansa huomenna uudestaan asiaan. Sama proseduuri saattaa siten tapahtua jälleen seuraavana päivänä. Ei ole myöskään varsin tavatonta, että tietoa etsivää ”asiakasta” juoksutetaan turhaan paikasta toiseen . Mutta tähän on niinikään totuttu. Ihmiset eivät tiedä muusta tai osaa (uskalla?) vaatia muuta.
Tiedon löytäminenen kotisivuilta, puhelinluettelosta tai soittamalla ei ole useinkaan kovin hedelmälllistä. Paikallinen kulttuuri suosii henkilökohtaista yhteydenpitoa ja sen eteen ollaan valmiitta näkemään eurooppalaisen näkökulmasta äärettömän paljon vaivaa, aikaa ja rahaa.
Minna
Friday, May 14, 2010
Miksi?
30 4.5.2010
Miksi se toimiston tai kodin ainoa kahvilusikka löytyykin aina minun kupistani? Eivätkö torakat lopu ikinä tappamalla? Miksi talon ensimmäinen, kukonlaulun aikaan heräävä henkilö ei ota toimissaan lainkaan huomioon muita talossa vielä nukkuvia henkilöitä? Miten pelkkä olemukseni jaksaa ihmetyttää paikallisia päivästä toiseen, eivätkö he voi pitää huolta omista asioistaan? Miksei teevettä voi ottaa vessan raanasta, yhtälailla kuin saman vesijohdon käytävän hanasta – pääsia, että vettä on tänään saatavilla? Kuinka minibussi voi taas kerran koukata bensa-asemalle tankkaamaan sen jälkeen, kun olemme juuri odottaneet lähes tunnin paikkojen täyttymistä hikisessä ajoneuvossa? Miten on mahdollista, että toimiston siivooja tuo töihin mukanaan tyttärensä ja tämän uuden vauvan ja kolmikko kavaltaa toimillaan työhuoneen työrauhan koko päiväksi? Miksi varustaa naisten vessoja vessanpöntöllä, jos reunat on aina roiskeessa? Miksi paikalliset katsovat etuoikeudekseen etuilla röyhkeästi kassajonossa? Kuinka keittiötä ei voi tuulettaa kärpästen sisääntulon vuoksi, mutta samaanaikaan voi huoletta haistella öljyrasvaista käristysilmaa loppuillan? Minkä vuoksi jollain bussimatkustajalla on taas mukanaan voimakastuoksuinen tuore kala tai kuivattuja perhosentoukkia illalliseksi muutenkin tukalassa bussissa? Miksi maksan bussilipustani aina eri hinnan kuin paikalliset kanssamatkustajani? Miten ihmiset voivaat nauraa nähdessään kollegansa rahapussin tulleen varastetuksi tai gepardia karkuun juoksevan antiloopin lopulta kaatuvan ja joutuvan pedon raatelemaksi? Miten on mahdollista, että kesken työneuvottelun sisään toimistoon putkahtanut sisarentyttärenserkunpojanpoika kääntää puheenaiheen jälleen loppupäiväksi ihmisten yksityiselämätasolle? Kuinka voi antaa lähes täysin vieraan ihmisen odotuttaa itseään 1,5 kadulla ja vihdoin paikalle saavuttuaan olla edes pahoittelematta asiaa?
Nimim. ”Ei kysyvä tieltä eksy”
Miksi se toimiston tai kodin ainoa kahvilusikka löytyykin aina minun kupistani? Eivätkö torakat lopu ikinä tappamalla? Miksi talon ensimmäinen, kukonlaulun aikaan heräävä henkilö ei ota toimissaan lainkaan huomioon muita talossa vielä nukkuvia henkilöitä? Miten pelkkä olemukseni jaksaa ihmetyttää paikallisia päivästä toiseen, eivätkö he voi pitää huolta omista asioistaan? Miksei teevettä voi ottaa vessan raanasta, yhtälailla kuin saman vesijohdon käytävän hanasta – pääsia, että vettä on tänään saatavilla? Kuinka minibussi voi taas kerran koukata bensa-asemalle tankkaamaan sen jälkeen, kun olemme juuri odottaneet lähes tunnin paikkojen täyttymistä hikisessä ajoneuvossa? Miten on mahdollista, että toimiston siivooja tuo töihin mukanaan tyttärensä ja tämän uuden vauvan ja kolmikko kavaltaa toimillaan työhuoneen työrauhan koko päiväksi? Miksi varustaa naisten vessoja vessanpöntöllä, jos reunat on aina roiskeessa? Miksi paikalliset katsovat etuoikeudekseen etuilla röyhkeästi kassajonossa? Kuinka keittiötä ei voi tuulettaa kärpästen sisääntulon vuoksi, mutta samaanaikaan voi huoletta haistella öljyrasvaista käristysilmaa loppuillan? Minkä vuoksi jollain bussimatkustajalla on taas mukanaan voimakastuoksuinen tuore kala tai kuivattuja perhosentoukkia illalliseksi muutenkin tukalassa bussissa? Miksi maksan bussilipustani aina eri hinnan kuin paikalliset kanssamatkustajani? Miten ihmiset voivaat nauraa nähdessään kollegansa rahapussin tulleen varastetuksi tai gepardia karkuun juoksevan antiloopin lopulta kaatuvan ja joutuvan pedon raatelemaksi? Miten on mahdollista, että kesken työneuvottelun sisään toimistoon putkahtanut sisarentyttärenserkunpojanpoika kääntää puheenaiheen jälleen loppupäiväksi ihmisten yksityiselämätasolle? Kuinka voi antaa lähes täysin vieraan ihmisen odotuttaa itseään 1,5 kadulla ja vihdoin paikalle saavuttuaan olla edes pahoittelematta asiaa?
Nimim. ”Ei kysyvä tieltä eksy”
Friday, April 30, 2010
Sairaus, joka on läsnä jatkuvasti, mutta josta ei puhuta
29.4.2010
Sambiassa hautajaiset ovat erittäin yleisiä. Lähes jokainen kollegani on jo tähän mennessä osallistunut sukulaisensa tai ystävänsä hautajaisiin. ”Hautajaisilla” täällä tarkoitetaan henkilön kuolinpäivää, jolloin ystävät ja sukulaiset matkustavat välittömästi suremaan vainajaa paikan päälle. Sekä yhteiskunta ja työnantajat ymmärtävät automaattisesti tilanteen ja työntekijän muutaman päivän poissaolo on itsestäänselvyys. Edes välimatka ei ratkaise. Vainajan kunnioittaminen menee kaiken muun edelle.
Kaiken kaikkiaan Aidsiin on kuollut tähän mennessä noin 25 miljoonaa ihmistä ja tällä hetkellä taudin kantajia on ympäri maailmaa lähes 35 miljoonaa. Hurjia lukuja maailmanlaajuisesti, silti määrät ovat suhteellisesti suurempia juuri köyhimmissä maissa ja maanosissa, kuten Afrikassa. Mantereen kattava HIV/AIDS epidemia syö jo ennestään rajallisia valtion varoja ja leskien sekä orpojen osuus on suuri. Sambian reilusta 12 miljoonasta kansalaisesta vähintään joka kuudes kantaa tartuntaa, joidenkin tilastojen mukaan luku olisi vieläkin suurempi. Keskimääräinen odotettu elinikä on alle neljäkymmentä vuotta. Silti epidemiasta kuulee täällä puhuttavan erittäin vähän, mikä on hämmentävää -jokaisella on kuitenkin lähipiirissään sukulaisia tai ystäviä, joita tauti on kohdannut.
Kuolinsyyn kertominen ulkopuoliselle ei ole kovin yleistä. Mikäli kyseessä on AIDS, on virallinen kuolinsyy usein heikenneen immuunijärjestelmän aiheuttama seurannainen, kuten malaria tai tuberkuloosi. Stigmatisointi HIV:n ja AIDS:n yhteydessä on edelleen vahvassa ja siihen liittyvä häpeä voimakasta.
Vaikka valtio takaa ilmaisen lääkityksen HIV-potilaille, on hoito ja ennaltaehkäisy on edelleen sattumanvaraista. Moni ei uskalla mennä testattavaksi ja odottaa enemmin siihen asti, kunnes sairaus alkaa todenteolla näyttää merkkejään. Olen kuullut miesten toteavan, että kaikkihan me jokin päivä täältä lähdemme. Monivioisuutta suosivassa kulttuuriympäristössä sambialaisten aviomiesten tyttöystäväkulttuuri on jossain määrin ymmärrettävää, vaikkakin äärimmäisen kohtalokasta ja surullista. Kun yksi ketjun osapuoli saa tartunnan, moninkertaistuu sairauden vaikutus leviämällä kulovalkean tavoin kaikille partnereille.
Toinen tuttavani totesi, että sairaus alkaa olla yksi sairaus muiden joukossa. Tämä kuvastaa ehkä myös asenne-eroa, joka sairauden suhteen vallitsee esimerkiksi Pohjoismaissa tai Afrikassa. Pohjoismaissa pelkän nimen mainitseminen aiheuttaa erittäin voimakkaita reaktioita ja pelonsekaisia tunteita. Täällä siitä puhutaan lähes kuten viimeaikaisten sateiden määrästä tai naapurin uudesta hiilikeittimestä. Paikallisten on vaikea ymmärtää, että kotimaassani tautiin menehtyneitä on tähän mennessä vain muutama sata. Yliopistotason koulutuksen saaneen paikallistuttavani arvaus oli miljoonaluokkaa!!
Sanomalehdet ovat täynnä kuolinilmoituksia 30-50 –vuotiaista, joita suku ja ystävät ovat jääneet kaipaamaan. Vielä useampien vuosien päästä saatetaan poisnukkunutta muistaa lehdessä ilmoituksella. Hautaustoimistot mainostavat palveluitaan ahkerasti niin televisiossa, lehdissä kuin muurien seinämaalauksissa. Kun Pohjoismaissa ihmiset vakuuttavat tätä nykyä mm. kissa- ja koiraystäviään pahimman varalle, on sambialaisilla mahdollista vakuuttaa itsensä kuolemantapauksen sattuessa kattamaan mm. hautajaiskustannukset.
Vaikka maassa on runsaasti orpokoteja ja orpojen asioita hoitavia kansalaisjärjestöjä, on konkreettinen silmästä-silmään tapaaminen aina emotionaalisesti vaikuttavin. Osallistuin toiseen morsiamelle ennen häitä järjestettävään morsiusjuhlaan ja paikan päällä tapasin 6-vuotiaan Natashan (suom. ”kiitos”). Reipas ja suloinen tyttö istui viereemme ja kertoi hetken päästä, että hänen 1-vuotias pikkuveljensä istui jonkin matkan päässä olevan naisen sylissä. Kysyin tytöltä, oliko tuttipullolla poikalasta imettävä nainen heidän äitinsä, johon sain erittäin hämmentävän vastauksen. ”Ei, heidän äitinsä on kuollut”. Silitin tytön kättä ja kerroin, että se oli todella surullista.
Olen ollut läsnä läheisen ystäväni kamppaillessa vakavan sairauden kanssa ja ollut todistamassa hänen viimeisiä hetkiään, mutta Natashan surullinen katse aikaansai toisenlaisen vahvan tunnekuohun. Sain tietää, että sekä äiti että isä olivat sairastuneet AIDS:iin ja todennäköisesti ainakin myös pikkuveli oli sairaudenkantaja. Toivottavasti tyttö itse oli säästynyt sairaudelta. Silti tyttölapsen tulevaisuus tämänhetken Sambiassa ei näytä valoisalta. Tästä kertoo osaltaan myös raskaana olevan kollegani kohtelu äitiysneuvolassa. Ystävättäreni annettua negatiivisen HIV testin, varoittivat kätilöt häntä samaan hengenvetoon, että vaikka oletkin toistaiseksi negatiivinen, on riskisi saada sairaus jatkossa suuri, koska OLET NAIMISISSA!! Lopuksi he vielä totesivat, että toivottavasti miehesi käyttäytyy kunnolla myös jatkossa!
Loppuun vielä karua tilastototietoa asian tiimoilta:
Democrafic survey of Zambia (DSZ) Thank you my volunteering Friend Kaisa H. for summarizing this!
Zambia facts of today: 1.Estimated adult (aged 15–49) HIV prevalence rate 15.2% (2007). 2. Girls aged 15-24 years are six times more likely to be infected than the boys of the same age group. 3. There are an estimated 130,000 children under the age of 15 living with HIV and many more young positive people who don know their status. 4. There is a strong evidence that young married women are at higher risk of HIV than single women of that age. 5.Orphans, Children (aged 0–17) orphaned by AIDS, 2007, estimate 600 000. 6. Young people (15-24 years) that have comprehensive knowledge of HIV prevention, 34 % female, 37 % male.
(Comprehensive knowledge of HIV= young persons who correctly identify the two major ways of preventing the sexual transmission of HIV (using condoms and limiting sex to one faithful, uninfected partner) and who know that a healthy-looking person can have HIV.)
Minna
Sambiassa hautajaiset ovat erittäin yleisiä. Lähes jokainen kollegani on jo tähän mennessä osallistunut sukulaisensa tai ystävänsä hautajaisiin. ”Hautajaisilla” täällä tarkoitetaan henkilön kuolinpäivää, jolloin ystävät ja sukulaiset matkustavat välittömästi suremaan vainajaa paikan päälle. Sekä yhteiskunta ja työnantajat ymmärtävät automaattisesti tilanteen ja työntekijän muutaman päivän poissaolo on itsestäänselvyys. Edes välimatka ei ratkaise. Vainajan kunnioittaminen menee kaiken muun edelle.
Kaiken kaikkiaan Aidsiin on kuollut tähän mennessä noin 25 miljoonaa ihmistä ja tällä hetkellä taudin kantajia on ympäri maailmaa lähes 35 miljoonaa. Hurjia lukuja maailmanlaajuisesti, silti määrät ovat suhteellisesti suurempia juuri köyhimmissä maissa ja maanosissa, kuten Afrikassa. Mantereen kattava HIV/AIDS epidemia syö jo ennestään rajallisia valtion varoja ja leskien sekä orpojen osuus on suuri. Sambian reilusta 12 miljoonasta kansalaisesta vähintään joka kuudes kantaa tartuntaa, joidenkin tilastojen mukaan luku olisi vieläkin suurempi. Keskimääräinen odotettu elinikä on alle neljäkymmentä vuotta. Silti epidemiasta kuulee täällä puhuttavan erittäin vähän, mikä on hämmentävää -jokaisella on kuitenkin lähipiirissään sukulaisia tai ystäviä, joita tauti on kohdannut.
Kuolinsyyn kertominen ulkopuoliselle ei ole kovin yleistä. Mikäli kyseessä on AIDS, on virallinen kuolinsyy usein heikenneen immuunijärjestelmän aiheuttama seurannainen, kuten malaria tai tuberkuloosi. Stigmatisointi HIV:n ja AIDS:n yhteydessä on edelleen vahvassa ja siihen liittyvä häpeä voimakasta.
Vaikka valtio takaa ilmaisen lääkityksen HIV-potilaille, on hoito ja ennaltaehkäisy on edelleen sattumanvaraista. Moni ei uskalla mennä testattavaksi ja odottaa enemmin siihen asti, kunnes sairaus alkaa todenteolla näyttää merkkejään. Olen kuullut miesten toteavan, että kaikkihan me jokin päivä täältä lähdemme. Monivioisuutta suosivassa kulttuuriympäristössä sambialaisten aviomiesten tyttöystäväkulttuuri on jossain määrin ymmärrettävää, vaikkakin äärimmäisen kohtalokasta ja surullista. Kun yksi ketjun osapuoli saa tartunnan, moninkertaistuu sairauden vaikutus leviämällä kulovalkean tavoin kaikille partnereille.
Toinen tuttavani totesi, että sairaus alkaa olla yksi sairaus muiden joukossa. Tämä kuvastaa ehkä myös asenne-eroa, joka sairauden suhteen vallitsee esimerkiksi Pohjoismaissa tai Afrikassa. Pohjoismaissa pelkän nimen mainitseminen aiheuttaa erittäin voimakkaita reaktioita ja pelonsekaisia tunteita. Täällä siitä puhutaan lähes kuten viimeaikaisten sateiden määrästä tai naapurin uudesta hiilikeittimestä. Paikallisten on vaikea ymmärtää, että kotimaassani tautiin menehtyneitä on tähän mennessä vain muutama sata. Yliopistotason koulutuksen saaneen paikallistuttavani arvaus oli miljoonaluokkaa!!
Sanomalehdet ovat täynnä kuolinilmoituksia 30-50 –vuotiaista, joita suku ja ystävät ovat jääneet kaipaamaan. Vielä useampien vuosien päästä saatetaan poisnukkunutta muistaa lehdessä ilmoituksella. Hautaustoimistot mainostavat palveluitaan ahkerasti niin televisiossa, lehdissä kuin muurien seinämaalauksissa. Kun Pohjoismaissa ihmiset vakuuttavat tätä nykyä mm. kissa- ja koiraystäviään pahimman varalle, on sambialaisilla mahdollista vakuuttaa itsensä kuolemantapauksen sattuessa kattamaan mm. hautajaiskustannukset.
Vaikka maassa on runsaasti orpokoteja ja orpojen asioita hoitavia kansalaisjärjestöjä, on konkreettinen silmästä-silmään tapaaminen aina emotionaalisesti vaikuttavin. Osallistuin toiseen morsiamelle ennen häitä järjestettävään morsiusjuhlaan ja paikan päällä tapasin 6-vuotiaan Natashan (suom. ”kiitos”). Reipas ja suloinen tyttö istui viereemme ja kertoi hetken päästä, että hänen 1-vuotias pikkuveljensä istui jonkin matkan päässä olevan naisen sylissä. Kysyin tytöltä, oliko tuttipullolla poikalasta imettävä nainen heidän äitinsä, johon sain erittäin hämmentävän vastauksen. ”Ei, heidän äitinsä on kuollut”. Silitin tytön kättä ja kerroin, että se oli todella surullista.
Olen ollut läsnä läheisen ystäväni kamppaillessa vakavan sairauden kanssa ja ollut todistamassa hänen viimeisiä hetkiään, mutta Natashan surullinen katse aikaansai toisenlaisen vahvan tunnekuohun. Sain tietää, että sekä äiti että isä olivat sairastuneet AIDS:iin ja todennäköisesti ainakin myös pikkuveli oli sairaudenkantaja. Toivottavasti tyttö itse oli säästynyt sairaudelta. Silti tyttölapsen tulevaisuus tämänhetken Sambiassa ei näytä valoisalta. Tästä kertoo osaltaan myös raskaana olevan kollegani kohtelu äitiysneuvolassa. Ystävättäreni annettua negatiivisen HIV testin, varoittivat kätilöt häntä samaan hengenvetoon, että vaikka oletkin toistaiseksi negatiivinen, on riskisi saada sairaus jatkossa suuri, koska OLET NAIMISISSA!! Lopuksi he vielä totesivat, että toivottavasti miehesi käyttäytyy kunnolla myös jatkossa!
Loppuun vielä karua tilastototietoa asian tiimoilta:
Democrafic survey of Zambia (DSZ) Thank you my volunteering Friend Kaisa H. for summarizing this!
Zambia facts of today: 1.Estimated adult (aged 15–49) HIV prevalence rate 15.2% (2007). 2. Girls aged 15-24 years are six times more likely to be infected than the boys of the same age group. 3. There are an estimated 130,000 children under the age of 15 living with HIV and many more young positive people who don know their status. 4. There is a strong evidence that young married women are at higher risk of HIV than single women of that age. 5.Orphans, Children (aged 0–17) orphaned by AIDS, 2007, estimate 600 000. 6. Young people (15-24 years) that have comprehensive knowledge of HIV prevention, 34 % female, 37 % male.
(Comprehensive knowledge of HIV= young persons who correctly identify the two major ways of preventing the sexual transmission of HIV (using condoms and limiting sex to one faithful, uninfected partner) and who know that a healthy-looking person can have HIV.)
Minna
Subscribe to:
Posts (Atom)
