Hälinää, melua ja väenpaljoutta

15.12.2009

Sambialaiset ihmiset ovat tottuneet äänekkääseen elämään. Pikkubusseissa musiikki soi täysillä, kotona televisio pauhaa taukoamatta aamuvarhaisesta nukkumaanmenohetkeen , toimistolla vallitsee taukoamaton puheensorina uusien ihmisten ilmaantuessa tervehtimään, naisväki kolistelee surutta tiskatessaan aamuviiden jälkeen kotona ym. Vielä kun useimmiten pääsääntöisesti käytettyinä kielinä tässä 72 kielen valtiossa ovat pääkielet Bemba tai Nyanja, ei keskusteluun pääse ainakaan toistaiseksi vielä osallistumaan. Autot eivät kuitenkaan tööttäile samaan tahtiin kuin mm. toisessa vapaaehtoismaassa Nepalissa.

Asuinalue on eksoottisuudessa näkemisen arvoinen. Se sijaitsee noin tunnin bussimatkan päässä kaupungista. Pikkubusseihin, joiden istumapaikat on jo alun perin ylimitoitettu 14 hengelle, mahdutetaan aina pääsääntöisesti 19 ihmistä. Eikä bussi liiku ennen paikkojen täytyttyä maksavilla asiakkailla. Takapenkkiläisen halutessa ulos pysäkillä, saa hän parhaimmillaan kahdeksan ihmisen liikkeellekannallepanon. Sama saattaa toistua taas seuraavalla pysäkillä. Täkäläiset eivät ole tottuneet optimoimaan, muttei heitä näytä tämä edestakaisin kumarassa kulkeminen suuremmin häiritsevänkään. Jostain käsittämättömästä syystä he näyttävät jopa suosivat näitä täyteen ahdettuja pikkubusseja isompien ja tilavampien bussien sijaan!!

Kun vertaa tätä suomalaiseen itsekeskeisseen bussimatkustamiseen, jossa istutaan ulommaiselle penkille, varataan viereinen paikka omalla kassilla tai mulkaistaan varoittavasti bussiin astuvaa ja paikkaa etsivää uutta matkustajaa, ei voi kuin ihmetellä. Niin suuri ero on näiden kahden kulttuurin välillä henkilökohtaisen tilan ja sosiaaalisen kanssakäymisen suhteen.

Väkiluvultaan harvaan asutusta maasta kotoisin olevana perheen ainoana lapsena on jatkuva väenpaljous ja kokoaikainen ylenpalttinen sosiaalisuus jossain määrin väsyttävää näin ensialkuun. Täällä ihmisiä riittää joka paikkaan. On vaikea löytää nurkkaa tai pihanperää, jossa ei olisi ketään. Oma huoneeni on niin kuuma, ettei siellä voi päiväsaikaan juuri oleskella.

Ensimmäisen viikon aikana alkoivat monsuunisateet jälleen tauon jälkeen. Yöllä tunsin jossain vaiheessa jotain märkää jalassani ja aamulla herätessäni oli lattialla iso vesilätäkkö. Joku talon asukkaista oli nukkuessani sujauttanut vadin sänkyni alle keräämään suurimman vesimäärän. Eräänä iltana nukkumaanmennessäni kuulin hyttysten ininää useimmilta tahoilta ja myhäilin tyytyväisenä hyttysverkkoni sisalla. Herättyäni huomasin kuitenkin, ettei verkko ollut pysynyt koko yötä tiiviisti paikalaan. Tästä todisteena olivat verkon sisällä hyörivä, kylläisentyytyväinen hyttysparvi! En voinut muuta, kuin nauraa. Eivätpähän ainakaan loytäneet enää tietään ulos ja heidän elonsa päättyi aamunkoitossa.

Pieniä vatsakramppeja koin heti ensimmäisen viikon loppupuolella. Ne rauhoittuivat kuitenkin muutamalla pillerillä. Olen yrittänyt ostaa pullotettua vettä tai keittää sitä. Tosin heti ensimmaisenä aamuna sain teetä, jonka joukkoon isännän sisko surutta kaatoi kylmää kraanavettä jäähdyttääkseen sitä. Se niistä kymmenistä hyvistä etukäteisneuvoista… etenkin siitä, että vettä tulisi keittää vähintään 15 minuuttia. En ole myöskään onnistunut vielä keittämään juomavettäni, koska kaasu on totuttu ottamaan pois päältä heti, kun vesi näyttää ensimmäiset kiehumisenmerkit.

Naisten elämä täällä tuntuu kuluvan siivouksen, pyykinpesun, ruoanlaiton ja tv:n parissa. Talossa vierailevat sukulaiset puuhastelevat ahkerasti, miehet puutarhassa ja naiset etenkin isompien pyykkiprojektien parissa. Useimmiten touhuaminen aloitetaan heti auringon noustua viiden jälkeeen. Nyt kuulemma päivät ovat pidempiä, joten koko aurinkoinen aika yritetään käyttää hyväksi. Olenkin vitsaillut, että vaikka talossa ei olekaan siivekkäitä kotieläimiä, niin herätys tapahtuu jämptisti aina kukonlaulun aikaan.

Vaikka vaatteet pestään käsin, pukeutuvat ihmiset pääsääntöisesti puhtaisiin vaatteisiin. Välillä tuntuu aivan käsittämättömältä, miten ihmiset saavat näissä oloissa pidettyä vaatteensa niin valkoisina ja siisteinä. Toimistoon menevät ihmiset kulkevat lähes tärkätyltä näyttävissä paidoissaan ja pyhäaamuisin lapset tulevat kuoppaisilla hiekkakaduilla vastaan valkoisissa paitapuseroissaan, mustissa hameissaan ja housuissaan sekä korkokengissään. Itse olen jo alun perin hyljännyt ajatuksen siistimpien kenkien käytöstä, en näe vitsiä pilata kenkiä kaiken pölyn ja liejun keskellä tai olla niitä alati putsaamassa.

Omassa perheessani syodään pääsääntöisesti shimaa, relissiä (tehty paikalliskasvien lehdistä, jotka vastaavat lahinnä ehkä pinaattia) ja tomaattilientä. Sambialaiset voivat syodä uskomattomia määriä shimaa!!! Ehkä osin siksi, etta lisukkeita on yleensa tarjolla aika vähän. Aamuisin syödään tuoretta, vaaleaa leipää ja margariinia sen päällä. Vaikka taloudessa on jääkaappi, säilytetään margariini sisälla kuumuudessa. Silti se ei sula juoksevaksi, mikä on aivan käsittämätöntä!
Oikeanpuoleisuuteen tottuneelle, liikenne täällä aiheuttaa välillä lähes hengenvaarallisia tilanteita. Tähän saattaa myös osin vaikuttaa oma sisäistynyt käsitykseni liikennehierarkiasta. Asuin hiljattain viisi vuotta Suomenlahden toisellapuolella maassa, jossa autoilija saa sakot, ellei pysähdy nähdessään jalankulkijan edes aikovan ylittää katua. Täällä tilanne on aivan päinvastainen. Vahvasti autojen dominoiva kulttuuri herättää jälleeen suurta ihmetystä. Pitänee yrittää valpastuttaa itsensä jälleen hyräilemällä vanhaa kunnon lastenlaulua 70-luvulta:

Muista aina, liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä. Siksi aina, valpas mieli. Se on turva verraton!

Hyörinän keskeltä,

Minna