Sambiassa jokainen on sähkömies

20.1.2010

Kuulin eräältä Lontoossa pitkään asuneelta sambialaiselta pari päivää sitten, että kapungin lumikaaoksen vuoksi Heathrowin lentokentällä oli kaikki lennot peruuttu, lukuunottamatta Lusakaan lähtevää konetta – ehkä kone oli jo valmiiksi niin kyllästetty lämmöllä, ettei kylmyys siihen edes purrut ;)

Samainen mies aloitti keskustelun kysymällä ensin olinko mahdollisesti ranskalainen. Kerrottuani olevani Suomesta, hän kysyi, mitä Lasse Virenille, Jari Litmaselle ja aikoinaan Maailman vahvin mies –kisassa kilpaileelle Jukolalle mahtoi kuulua tätä nykyä. Tässä vaiheessa en vielä ollut tietoinen hänen englantiasumisestaan ja hämmästelin hänen Suomi-tietouttaan. Hän oli sittemmin positiivisesti ilahtunut kerrottuani tulevani Litmasen kotikaupungista ja jopa hänet siellä henkilökohtaisesti nuoruusvuosina tavanneeni.

Sambiassa jokainen on sähkömies. Alussa käsittelin pelonsekaisin tuntein näkemiäni vedenkeittimiä toimistoissa. Jostain syystä kummassakaan ei ole pistoketta, vaan auki vedetyt johdonpätkät. Kukaan ei myöskään tuntunut tietävän kummin päin johdot kuuluu laittaa pistorasiaan.. niinpä sitä mennään tuurilla ja toivotaan parasta. Ostin edellisellä viikolla kotona vatsatautia potiessani jatkojohdon paikallisesta sähkökaupasta. Liiketilana käytetään rahtikonttia, jonka toinen pää avataan päivisin kaupankäyntiä varten. Koska tarvitsin pidempää johtoa, mitä heillä oli tarjota, jatkettiin varsinaista jatkojohtoa keskeltä toisella johdolla. Aluksi olivat antamassa molempia johtoja mukaan itse katkaistaviksi ja uudelleenlittettäviksi. Pyysin kuitenkin heitä tekemään liitännän puolestani. He sentään teippasivat liitäntäkohdat tiivisti teipillä. Johto toimii mainiosti!

Heti alussa hätkähdytti lähes valokuvamaiset näkymät äideistä, jotka kantoivat lapsiaan selässä. Uskomatonta, miten äidit täällä nostelevat vauvojaan käsistä hiettäen heidät sitten selkäänsä. Vasta muutaman päivän ”eksotiikan” ihastelun jälkeen havahduin tajuamaan, ettei täällä näy lastenvaunuja. Kätevin tapa on kantaa lapset mukanaan selkään Chetengellä käärittynä. Siellä lapset kulkevat tiiviisti äidin selkää vasten, pienet valkoiset ”I am baby” pipot keikkuen. Chetenge on paikallinen kangas, jota käytetään monitarkoituksellisesti hameena, pyyhkeenä, lasten kannossa sekä yleisenä talouskankaana. Valitettavan usein nämä perinteiset kankaat sisältävät nykyisin kuitenkin ”Made in India/China” – lapun, koska valmistus on jo tätänykyä siirtynyt valmlistuskustannuksiltaan halvempaan Aasiaan.

Lapset ovat lapsia kaikkialla autoleikkeineen ja esittämistarpeinen. Autot ovat harvoin kokonaisia, puhumattakaan siitä, että niissä olisi pyörät tallella. Täällä näkee myös rautalangoista sekä muovitölkeistä koottuja autoja, jotka kelpaavat mainiosti leikkeihin. Usein lapset leikkivät myös pyöränvanteilla, antaen niille tikulla vauhtia ja juosten sitten itse vieressä. Suurin osa lapsista tyytyy vähään, he tietävät, että on turha edes haaveilla legolinnoista saatikka playstationeista.

Lapsi, jolla on aikaa leikkiä, on kuitenkin onnekas. Kaikilla ei ole tähän mahdollisuutta, sillä heitä tarvitaan joko kotitöissä, he aloittavat esikoulun hyvin nuorena tai heidän tulee etsiä lisätienestejä kadulta. Täällä vauva- ja esikouluun voi mennä jo kaksivuotiaana ja koulua suositaan päivähoidon sijaan. Näin lapset saadaan kuulemma totutettua koulunkäyntiin jo varhaisesta. Sambiassa ei kuitenkaan ole koulupakkoa. Vaikka koulunkäynti on maksutonta seitsemänteen luokkaan saakka, ei kaikilla lapsilla ole mahdollisuutta käydä käydä koulua siihenkään saakka. Etenkin maaseudulla lapsia tarvitaan usein sekä pelto- että kotitöihin. Lisäksi maaseudulla pelkkä koulumatkan pituus saattaa muodostua esteeksi, puhumattakaan muista kustannuksista. Eräällä toimistomme työntekijällä oli lapsena ollut yli viidenkymmenen kilometrin koulumatka, jonka hän oli juossut päivittäin edestakaisin – matka, johon kului juosten vajaa neljä tuntia suuntaansa!

Kysymys kuuluu, onko tällainen maaseudun lapsi kuitenkin tyytyväisempi elämäänsä, kuin kaupungin väenpaljoudessa ja köyhyydessä elävä lapsi. Lusakassa moni lapsi joutuu etsimään lisätienestejä kadulta. Täällä näkee lapsia työntämässä aikuisia pyörätuolissa keskellä autoruuhkia tai taluttamassa kävelykadulla sokeaa sukulaistaan, osa sylilapsista viettää päivänsä kadulla aikuisen sukulaisensa kanssa, vähän isommat lapset kiertävät keskenään ohikulkijalta toiselle pyytämässä rahaa tai myyvät myöhään iltaan paahdettuja maissintähkiä. Isompien kohdalla avustusraha menee kuitenkin kuulemma valitettaan usein liiman ostoon. Monella raha kuitenkin menee aivan päivittäistarpeen ylläpitämiseen.

Täällä tungos ja länsimaisen, henkilökohtaisen tilan menettäminen edelleen ajoittain
stressaavat. Ipodissa kuuntelemani laulun sanat jäivät siten mietityttämää:

Kumpaa sinä pelkäät –melua vai rauhaa.. Kumpaa sinä kaihdat – yksinäisyyttä vai laumaa…


Minna