Sambiassa ei perinteisesti ole totuttu jakamaan tietoa. Ei etenkään ulkopuolisille. Sama pätee niin julkisella sektorilla kuin työ- ja perhekulttuurissa. Tämän olen joutunut oppimaan kantapään kautta alusta lähtien. Työtehtäväni pääasiallinen tarkoitus oli viestinnän kehittäminen eri osapuolten välillä. Niinpä tämä on ollut yksi vapaehtoiskauteni suurimpia haasteita.
Maassa täytyy osata kysyä oikeita kysymyksiä. Haasteeksi muodostuu se, miten muodostaa kysymyksiä, jos sinulle ei anneta taustatietoja tai mahdollisuutta oppia ymmärtämään asiayhteyksiä ja merkityksiä. Ainoa tapa on antaa asioille aikaa.
Omassa järjestössäni ei ole kokousrutiineja puhumattakaan viikottaisista maanantaiaamupalavereista. Alussa olin kovin hämmentynyt siitä, miten ihmiset ylipäätään itse tiesivät toistensa aikatauluista ja tekemisistä. Miten asioita voitiin koordinoida, kun työntekijöiden välillä ei tuntunut tapahtuvan minkäänlaista tiedonsiirtoa. Yksi tuli, toinen meni, mikäli toimistossa oltiin samaan aikaan, käsiteltiin keskusteluissa lähinnä perheen ja suvun kuulumisia.
Jonkin ajan päästä ymmärsin, että silloin tällöin kaksi henkilöä saattoi poistua työhuoneesta pitämään keskenään käytäväpalaveria. Tällaisia spontaaneja ja epävirallisia palavereja voitiin pitää niinikään pihalla puiden alla tai istuttaessa autossa matkalla paikasta toiseen. Tietoa siis vaihdettiin, mutta eteenkään ulkopuolista ei näihin tiedonjakotilaisuuksiin osallistutettu.
Ainoa virallinen tiedonjakotilaisuus tähän mennessä on ollut järjestön vuosikokous. Vaikka tästä lauantaisesta useamman tunnin sessiosta ilmoitettiin kaksi päivää aiemmin ja minulla oli muuta tärkeää menoa sovittu sille päivälle, en olisi halunnut menettää tätä ainutlaatuista tiedonjakotilaisuutta mistään hinnasta. Saman kommentin ”ohittaa mistään hinnasta tilaisuutta saada tietoa” – kuulin myös toiselta täällä vaihdossa olevalta vapaaehtoiselta. Järjestöni vuosikokouksessa selvisikin monta mieltäni pitkään askarruttanutta asiaa.
Teen kotisivuja parhaillaan yhteistyöjärjestölle, joiden internet-yhteyttä olen saanut käyttää täälläoloaikanani. Kiinteämmän kanssakäymisen ansiosta ovat järjestön työntekijät pikkuhiljaa ottaneet minut osaksi heidän työyhteisöään. Keskinäisen luottamuksen kasvaessa tietyt viestintähanat ovat siksi vihdoin alkaneet avautua. Suureksi ihmetyksekseni ja ilokseni olen aivan viime viikkoina päässyt osalliseksi sisäpiiritiedosta koskien sekä yleistä sambialaista työkulttuuria että järjestön sisäistä toimintadynamiikkaa ja -lähihistoriaa.
Ainoastaan pääsemällä osalliseksi tätä kokemuksen kautta syntynyttä sisäpiiritietoa, voi alkaa hahmottamaan todellisia asiayhteyksiä. Kokemusperäinen tieto avaa portit sekä ymmärtää syvällisemmin paikallista työkulttuuria että avaimet esittää oikeita kysymyksiä olennaisen tiedon saamiseksi.
Kysyessäni sitä, miksi ihmisten on vaikea jakaa tietoa, sain vastauksen, että ihmiset eivät vain jostain syystä halua jakaa sitä. Tieto lisää kontrollia ja valtaa. Täällä tapahtuu paljolti vanhempien / arvoasteikolla ylempien työntekijöiden taholta juoksuttamista, odotuttamista ja tiedon panttaamista. Tietoa saatetaan jakaa vasta aivan viime hetkellä, jolloin rivityöntekijöiden täytyy tehdä asioita paniikinomaisesti deadlinen lähestyessä venyttäen työpäivää.
Tapasin kaksi viikkoa sitten englantilaisen vapaaehtoisen, joka on ollut maassa reilun kuukauden. Tämä nuori nainen on saanut minut erittäin hämilleni. Hänen tapansa esittää asioita ja mielipiteitään on minulle jo tällä hetkellä hyvin vierasta .. hän yksinkertaisesti elää edelleen Lontoon hektisessä mediamaailmassa ja yrittää istuttaa tätä työtapaa sambialaiseen kulttuuriin. Mikäli itse viisi kuukautta maassa olleena ahdistun hänen yltiötehokkkaasta ja suorastaan agressiivisesta tavasta tuoda esiin omia näkökulmiaan siitä, miten maassa pitäisi asioista tehdä.. voin vain kuvitella, millaisia tuntemuksia tällainen käyttäytyminen aiheuttaa paikalliskollegoissani. Olen erittäin hämmentynyt siitä, ettei tämä suuren järjestön kautta lähetetty vapaaehtoinen ole edes alustavan koulutuksen aikana oppinut mitään kulttuurisesta sopeutumisesta. Toisaalta ihmettelen suunnattomasti henkilön motivaatioitaan lähteä ylipäätään Euroopan ulkopuolelle. Nuorella naisella on niin kovin kiire, hän pyrkii omien toimintatapojensa suoraan istuttamiseen, tehokkuuden maksimointiin ja täydellisyyteen. Ne ovat väärä resepti toteuttaa asioita Sambiassa.
Nuori englantilaisnainen työnsi kollegani seinää vasten esittämällä hänelle kysymyksiä sellaisella käsitteellisellä tasolla, johon tällä henkilöllä ei ole valmiuksia. Kollegani oli myös itse tuonut esille sen, että on vasta opettelemassa tätä asia-aluetta. Englantilainen ei kyennyt asettumaan kylmän asiantuntijakokemuksensa ulkopuolelle ja näkemään, miten hämilleen hän saattoi kollegani. Hän jatkoi edelleen painostamista, ja sai sillä kollegani tuntemaan itsensä hyvin epävarmaksi. Englantilainen halusi niinikään soveltaa tiedottamisessa uusimpia ohjelmia ja tekniikoita, muttei ymmärtänyt, että tämä ehkä korottaa kynnystä uuden omaksumiselle entisestään ja pahimmassa tapauksessa kaataa lopulta koko projektin.
Englantilaisnainen ehdotti mm. niinikään toimistoaikojen lisäämistä kotisivuille. Sambialainen on tottunut siihen, että päästäkseen asioimaan virallisissa tai järjestöjen toimistoissa tai jopa kaupallisissa toimipisteissä, on varmin tapa hakeutua itse paikan päälle. Tämä saattaa usein tarkoittaa sitä, että kävelet tai istut bussissa / autoruuhkassa ensin tuntikaupalla ja perille päästyäsi huomaat, että toimisto ei tänään ole auki / siellä ei ole ketään juuri tänään paikalla / asiasta tietävä henkilö ei ole tällä viikolla tavattavissa. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään tavatonta, jonka jälkeen”asiakas” kiittää kohteliaasti tiedosta ja ilmoittaa palaavansa huomenna uudestaan asiaan. Sama proseduuri saattaa siten tapahtua jälleen seuraavana päivänä. Ei ole myöskään varsin tavatonta, että tietoa etsivää ”asiakasta” juoksutetaan turhaan paikasta toiseen . Mutta tähän on niinikään totuttu. Ihmiset eivät tiedä muusta tai osaa (uskalla?) vaatia muuta.
Tiedon löytäminenen kotisivuilta, puhelinluettelosta tai soittamalla ei ole useinkaan kovin hedelmälllistä. Paikallinen kulttuuri suosii henkilökohtaista yhteydenpitoa ja sen eteen ollaan valmiitta näkemään eurooppalaisen näkökulmasta äärettömän paljon vaivaa, aikaa ja rahaa.
Minna
No comments:
Post a Comment