Sambialainen pankkijärjestelmä

7.6.2010


Sambialainen pankki- ja luottolaitosjärjestelmä on vasta viime vuosina lähtenyt kehittymään. Markkinoita hallitsi pitkään maan ainoana vaihtoehtona valtiollinen Zanaco-pankki, joka pystyi monopoliasemansa turvin määräämään kohtuuttomat ehdot kaikelle pankkitoiminnalle. Muutaman viime vuoden aikana maahn on kuitenkin rantautunut uusia ulkomaalaisia pankkilaitoksia, ja lisääntynyt tarjonta ja kilpailu ovat saaneet niin asiakaskunnan kuin pallkkipalvelujen määrän kasvuun samoin kuin laina- ja tiliehdot maltillisemmiksi.

Tilimaksut saattoivat olla useampia euroja kuukaudessa, mikä saattoi syödä helposti koko piensijoittajan keskimääräisen sijoitussumman (K200.000, runsaat 30 €) – summan, jonka esim. sambialainen pienviljelijä pystyy tallettamaan kerralla tilille.

Pienviljelijällä on tarve vierailla pankissa pääsääntöisesti vain kahdesti vuodessa: tallettaessaan myyntivoittonsa satokauden päätteeksi ja nostaessaan varoja ennen viljelykauden alkua siemeniin, lannoitteisiin ja muihin tarpeellisiin investointeihin. Näin ollen pankkiasiakas saattoi kylvöajan lähestyessä huomata tilimaksujen syöneen koko alkuperäisen talletussumman ja pankin sulkeneen tilin omaehtoisesti tällä välin!

Ristiriitaisuuksilta ei säilytä talletuspaikkaa päätettäessä muutenkaan. Pankki saattaa olla toisaalta omaa sukanvartta turvallisempi, toisaalta turvattomampi vaihtoehto. Omasta sukanvarresta on helppo mennä itse verottamaan säästöjä sillon tällöin, pelkkä pankkimatkan pituus sen sijaan korottaa kynnystä harkitsemattomiin nostoihin.

Toisaalta kuitenkin todennäköisyys sille, että afrikkalainen valtio tulisi eurooppalaisen valtion tavoin apuun pankkikriisin yllättäessä, on hyvin pieni. Tallettajan suoja onkin olematon kriisin yllättäessä, minkä johdosta moni suosii edelleen joko sukanvartta tai sijoittaa suuremmat säästövarat ennemmin esim. kiinteistöihin.

Lainoituksen suhteen maassa on olemassa pääasiallisesti kahdenlaisia yksityislainoja; työnantajan työntekijöilleen takaamia sekä yksityishenkilöiden yksityislainoja. Työntekijöille suunnatuissa lainoissa takuuksi riittää, että henkilöllä on vakituinen työsuhde työnantajaan (moni työnantaja tarjoaa työntekijöilleen myös mm. laajan terveydenhoitoedun, joka useimmissa tapauksissa kattaa mös työntekijän kaikki perheenjäsenet).

Koska työnantajien takaamien lainojen saanti on helppoa ja ehdot edullisia, käyttää moni hyväkseen tätä vaihtoehtoa. Valitettavasti käyttötarkoitus ei kaikissa tapaukissa ole täälläkään täysin harkittua. Lainaa sai etenkin aiemmin huomattaviakin summia ja äkillisestä käteisvarannosta huumaantunut asiakas saattoi huomata hetkessä kuluttaneensa useampia miljoonia (satoja euroja) ylellisyyksiin ja viihteelliseen elämään.

Yksityishenkilölainan ehdot sen sijaan kuulostavat ulkopuolisesta kohtuuttomilta, sillä kuukausikohtainen lainakorko saattaa olla jopa 30% ! Niinpä moni talonrakentaja ottaa asuntolainan vasta rakentamisen loppumetreillä, jossa tontti ja talon ulkokuoret ovat jo kasassa. Tonttien hinnat etenkin kaupungin ulkoreunoilla ja puutteellisen infran alueilla ovat suhteellisen edullisia. Työkaverini kertoi, että hän oli vihdoin saanut hyväksynnän ostaa tontin, jota hän oli aiemmin anonut. Maa-alue sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Lusakasta ja hintaa tälle 12 hehtaarin maapalalle tulee 12 miljoonaan kwachaa, mikä tarkoittaa noin 165 euroa hehtaarilta.

Ykstyislainan korkeista kustannukista johtuen lainaa ei haluta ottaa pitkäksi aikaa, ja moni tontin ostanut talonrakentaja kerää siksi kuukausipalkastaan ostamiaan sementtisäkkejä ja –tiiliä nykyisen asuntonsa nurkkaan odottamaan. Tämä jälleen esimerkkinä siitä, että säästöillä ostetaan ennemmin rakennustarvikkeita, kun sijoitettaisiin summa odottamaan pankkitilille.

Lainarahan saaminen on myös ongelmana yrityspuolella, sillä paikallisen yrittäjän on perinteisesti ollut vaikea saada lainarahaa kipeästi tarvitsemiin investointeihin. Tämä on varmasti yksi painava syy sille, miksi maasta löytyy mm. niin vähän teollisuustoimintaa.

Kaikkiaan sambialaisen tuntuu olevan vaikea varautua pahan päivän varalle ja laittaa rahaa sivuun tulevia maksuja varten. Näin ollen mm. yleisin syy vieraalta kysytylle vippilainalle on lapsen lukukausimaksu, joka pitää maksaa yleensä viimeistään ”tänään”. Maksu ei kuitenkaan tule yllätyksenä, joten ulkopuolisen on vaikea ymmärtää tätä alinomaista viimehetken paniikkia. Me vapaaehtoiset olemme täällä vain rajatun ajan, lukukausimaksut ovat kuitenkin monen vuoden säännöllinen kuluerä.

Lainasin kollegalleni juuri muutaman euron suuruudesta rahaa. Hän olisi tarvinnut ainoastaan vajaan euron bussimatkaan, mutta kukkarossani ei sillä hetkellä ollut pienempää rahaa. Hän kauhisteli sitä, miten hän saisi tarpeestaan ylimenevän osan säästettyä maksaakseen velan takaisin kahden päivän päästä.

Toisaalta, kun muistaa sen, että samainen henkilö saa ainoastaan harjoittelijapalkkaa ja sitäkin vain puoliaikaisena, lisää tämä ymmärrystä kollegan ongelmaa kohtaan. Hieman myöhemmin minulle selvisi, että pieni tulomäärä ei kuitenkaan ole se varsinainen ongelma, vaan se, että kansalaisjärjestön palkanmaksu oli jo toistamiseen täälläoloaikanani myöhässsä. Edellisellä kerralla työntekijät saivat odottaa palkaansa 2,5 kuukautta, tällä erää he saivat onneksi edes osan palkasta jo kolmen viikon viiveen päästä.

Miten mahtaisikaan länsieurooppalainen työntekijä suhtautua siihen, että palkka ei tipahtaisikaan tilipusiin odotettuna maksupäivänä – ja siihen, että tämä ei suinkaan olisi kertaluontoinen ilmiö, vaan saattaisi toistua aina muutaman kuukauden välein?

Minna