I had a fan in Africa….

22.1.2010

Toisilla on maatila, toiset ovat ikionnellisia tuulettimesta! Ostin vihdoin oman tuulettimen, jotta oleskelu huoneessani muuttuisi hieman miellyttävämmäksi. Tosin nyt sateiden lisääntyessä on ollut muutenkin jo hieman viileämpää muutaman päivän ja ilmassa on käynyt edes pieni tuulenvire.

Olin tapaamassa kaupungissa lusakalaista puolituttua tyttöä eräänä lauantaina. Koska näytti pahasti siltä, että myöhästyisin sovitusta ajasta, kerroin sen hänelle tekstiviestillä. Olin sopimassamme paikassa 15 minuuttia sovitun ajan jälkeen ja valmis pahoittelemaan kovasti myöhästymistäni. Tyttöä ei kuitenkaan näkynyt ja hetken odoteltuani kysyin tekstiviestillä hänen sijaintiaan. Hän oli kuulemma itse juuttunut ruuhkaan, mutta oli matkalla. Vastasin odottavani sopimassamme paikassa, pankkiautomaattien luona, mutta kävisin vain pikaisesti ostamassa vettä. Tultuani takaisin, ei tyttöä näkynyt vieläkään. Hän ei myöskään vastannut soittooni. Tunnin päästä laitoin viestin, että menisin jonnekin istumaan ja odottamaan. Tunnin ja vartin jälkeen hän soitti ja sanoi, että oli tullut alun perin sopimaamme paikkaan. Ilman pahoittelua tai sen kummempaa selitystä.

Hieman tämän jälkeen tapasin eräässä toimistossa filippiiniläisen vapaaehtoisen, joka kertoi olleensa maassa jo yhdeksän kuukauden ajan. Siitä huolimatta hän alkoi hermoilla jo siinä vaiheesa, kun hänen sopimansa tapaamisaika paikallisen kanssa oli ylittynyt 11 minuutilla!!

Kylävierailulle lähtiessämme lähdimme matkaan kotitaloltamme aamulla yhdeksän jälkeen. Ennen varsinaista lähtöä hoitui kuitenkin vielä lukematon määrä erinäisiä asioita; noudettiin kyytiläisiä eri puolilta kaupunkia, palattiin välillä takaisin kotitalolle hakeman sinne unohtunutta banaanintainta, jonka perheen tyttö vei mukanaan sisäoppilaitoksen koulun pihaan istutettavaksi, sukulainen heitettiin linja-autoasemalle, ostettiin kyläläisille kaupungista tomitettavia tarvikkeita sekä myös mm. sateensuojaksi pressu sekä kiinnitysköysi vuokraamamme auton avolavaan.

Pisin aika kului kuitenkin toimistolla. Perheen tytär ja minä vietimme yli kaksi tuntia toimiston edessä vahtimassa paahtavassa auringossa avolavallisen auton tarvikkeita samaan aikaan, kun viimeinen henkilö vielä viimeisteli keskeneräistä raporttia toimistossa. Alue on täynnä tukkukauppoja ja ihmisvilinää. Lopulta erään kaupan ”sisäänheittäjä” alkoi jo käyttää tuota kadulla maleksivaa valkoista myyntipuheessaan, jonka hän kuulutti mikrofonin ja vahvistimen avulla kaikelle kansalle.

Varsinaiseen matkaan pääsimme sittemmin vasta kahden maissa iltapäivällä. Matka ei tämänkään jälkeen jatkunut keskeyksittä, vaan ajoreitin varrella poikettiin tervehtimään sukululaisia, poimittiin kyytiä tarvitsevia henkilöitä, noudettiin muutamia säkkejä sianruoaksi tarkoitettua maissijauhetta kylään toimitettavaksi, vietiin perheen tyttö sisäoppilaitokseen keskelle maaseutua jne. jne. Kaikki tämä tapahtui ilman sen kummempaa kommunikointia. Aika on täällä suhteellista -ei absoluuttista, kuten länsimaissa.

Täällä ei tarvitse ostoslistaa muistinvirkistykseksi, sillä kulkuneuvojen ikkunoiden takana katukaupustelijat kantavat eteesi mitä kummallisempia tavaroita vaatteista meikkeihin ja vanupuikkoihin, pyöränkumeista sähköjohtoihin sekä tauluista eläviin kanoihin ja koiranpentuihin! Tarjonta vaihtelee myös sesongin mukaan, ennen uutta vuotta myytiin mm. ilotulitusraketteja ja nyt etenkin sadekauden edetessä sateenvarjoja sekä suihkumyssyjä keskellä autoruuhkaa.

Odottaessamme kuumassa bussissa yli kaksi tuntia matkaanlähtöä Malawiin, tarjottiin meille niinikään ostettavaksi laajalla skaalalla tarvikkeita. Ympärillämme istuvat sambialaiset tekivätkin ahkerasti hankintoja odotusaikana, vanhempi nainen osti laukun, nuorempi mies osti parikin hajuvettä, mutta kun sisään marssi peruukkikauppias keikuttaen kädessään myyntivalikoimaansa, ei enää pystynyt pidättelemään naurua. Nauru piti kuitenkin lopettaa lyhyeen, sillä sisään astui mies, joka siunasi tämän edessämme olevan pitkän matkan. Lopuksi matkustajat vielä rukoilivat yhdessä, jotta pääsisimme perille turvallisesti.

Maassa maan tavalla.

Minna

Sambiassa jokainen on sähkömies

20.1.2010

Kuulin eräältä Lontoossa pitkään asuneelta sambialaiselta pari päivää sitten, että kapungin lumikaaoksen vuoksi Heathrowin lentokentällä oli kaikki lennot peruuttu, lukuunottamatta Lusakaan lähtevää konetta – ehkä kone oli jo valmiiksi niin kyllästetty lämmöllä, ettei kylmyys siihen edes purrut ;)

Samainen mies aloitti keskustelun kysymällä ensin olinko mahdollisesti ranskalainen. Kerrottuani olevani Suomesta, hän kysyi, mitä Lasse Virenille, Jari Litmaselle ja aikoinaan Maailman vahvin mies –kisassa kilpaileelle Jukolalle mahtoi kuulua tätä nykyä. Tässä vaiheessa en vielä ollut tietoinen hänen englantiasumisestaan ja hämmästelin hänen Suomi-tietouttaan. Hän oli sittemmin positiivisesti ilahtunut kerrottuani tulevani Litmasen kotikaupungista ja jopa hänet siellä henkilökohtaisesti nuoruusvuosina tavanneeni.

Sambiassa jokainen on sähkömies. Alussa käsittelin pelonsekaisin tuntein näkemiäni vedenkeittimiä toimistoissa. Jostain syystä kummassakaan ei ole pistoketta, vaan auki vedetyt johdonpätkät. Kukaan ei myöskään tuntunut tietävän kummin päin johdot kuuluu laittaa pistorasiaan.. niinpä sitä mennään tuurilla ja toivotaan parasta. Ostin edellisellä viikolla kotona vatsatautia potiessani jatkojohdon paikallisesta sähkökaupasta. Liiketilana käytetään rahtikonttia, jonka toinen pää avataan päivisin kaupankäyntiä varten. Koska tarvitsin pidempää johtoa, mitä heillä oli tarjota, jatkettiin varsinaista jatkojohtoa keskeltä toisella johdolla. Aluksi olivat antamassa molempia johtoja mukaan itse katkaistaviksi ja uudelleenlittettäviksi. Pyysin kuitenkin heitä tekemään liitännän puolestani. He sentään teippasivat liitäntäkohdat tiivisti teipillä. Johto toimii mainiosti!

Heti alussa hätkähdytti lähes valokuvamaiset näkymät äideistä, jotka kantoivat lapsiaan selässä. Uskomatonta, miten äidit täällä nostelevat vauvojaan käsistä hiettäen heidät sitten selkäänsä. Vasta muutaman päivän ”eksotiikan” ihastelun jälkeen havahduin tajuamaan, ettei täällä näy lastenvaunuja. Kätevin tapa on kantaa lapset mukanaan selkään Chetengellä käärittynä. Siellä lapset kulkevat tiiviisti äidin selkää vasten, pienet valkoiset ”I am baby” pipot keikkuen. Chetenge on paikallinen kangas, jota käytetään monitarkoituksellisesti hameena, pyyhkeenä, lasten kannossa sekä yleisenä talouskankaana. Valitettavan usein nämä perinteiset kankaat sisältävät nykyisin kuitenkin ”Made in India/China” – lapun, koska valmistus on jo tätänykyä siirtynyt valmlistuskustannuksiltaan halvempaan Aasiaan.

Lapset ovat lapsia kaikkialla autoleikkeineen ja esittämistarpeinen. Autot ovat harvoin kokonaisia, puhumattakaan siitä, että niissä olisi pyörät tallella. Täällä näkee myös rautalangoista sekä muovitölkeistä koottuja autoja, jotka kelpaavat mainiosti leikkeihin. Usein lapset leikkivät myös pyöränvanteilla, antaen niille tikulla vauhtia ja juosten sitten itse vieressä. Suurin osa lapsista tyytyy vähään, he tietävät, että on turha edes haaveilla legolinnoista saatikka playstationeista.

Lapsi, jolla on aikaa leikkiä, on kuitenkin onnekas. Kaikilla ei ole tähän mahdollisuutta, sillä heitä tarvitaan joko kotitöissä, he aloittavat esikoulun hyvin nuorena tai heidän tulee etsiä lisätienestejä kadulta. Täällä vauva- ja esikouluun voi mennä jo kaksivuotiaana ja koulua suositaan päivähoidon sijaan. Näin lapset saadaan kuulemma totutettua koulunkäyntiin jo varhaisesta. Sambiassa ei kuitenkaan ole koulupakkoa. Vaikka koulunkäynti on maksutonta seitsemänteen luokkaan saakka, ei kaikilla lapsilla ole mahdollisuutta käydä käydä koulua siihenkään saakka. Etenkin maaseudulla lapsia tarvitaan usein sekä pelto- että kotitöihin. Lisäksi maaseudulla pelkkä koulumatkan pituus saattaa muodostua esteeksi, puhumattakaan muista kustannuksista. Eräällä toimistomme työntekijällä oli lapsena ollut yli viidenkymmenen kilometrin koulumatka, jonka hän oli juossut päivittäin edestakaisin – matka, johon kului juosten vajaa neljä tuntia suuntaansa!

Kysymys kuuluu, onko tällainen maaseudun lapsi kuitenkin tyytyväisempi elämäänsä, kuin kaupungin väenpaljoudessa ja köyhyydessä elävä lapsi. Lusakassa moni lapsi joutuu etsimään lisätienestejä kadulta. Täällä näkee lapsia työntämässä aikuisia pyörätuolissa keskellä autoruuhkia tai taluttamassa kävelykadulla sokeaa sukulaistaan, osa sylilapsista viettää päivänsä kadulla aikuisen sukulaisensa kanssa, vähän isommat lapset kiertävät keskenään ohikulkijalta toiselle pyytämässä rahaa tai myyvät myöhään iltaan paahdettuja maissintähkiä. Isompien kohdalla avustusraha menee kuitenkin kuulemma valitettaan usein liiman ostoon. Monella raha kuitenkin menee aivan päivittäistarpeen ylläpitämiseen.

Täällä tungos ja länsimaisen, henkilökohtaisen tilan menettäminen edelleen ajoittain
stressaavat. Ipodissa kuuntelemani laulun sanat jäivät siten mietityttämää:

Kumpaa sinä pelkäät –melua vai rauhaa.. Kumpaa sinä kaihdat – yksinäisyyttä vai laumaa…


Minna

Sambialaisperheen hierarkiaa ja järjestystä

17.1.2010

Sambialaisen on hyvin vaikea käsittää, että Suomessa perheet ovat keskimäärin hyvin pieniä. Erityisen vaikea heidän on ymmärtää sitä, että joku asuu isossa talossa aivan yksin. Näin ei täällä voisi tapahtua koskaan. Mikäli sinulla on varaa isoon taloon, pitää sinun sukusi huolen siitä, että sinulla löytyy aina siellä seuraa. Varakkaamman sukulaisen oletetaan aina jakavan vaurauttaan myös muulle suvulle, ”extended family”:lle. Jos satut asumaan yksin, järjestyy luoksesi aina joko pyytäen tai pyytämättä vähintään jokin naimaton sukulaisserkku, joka pitää huolen ruoka-, pyykinpesu- ja muusta taloudestasi. Eroa kuvaa hyvin myös seuraava tarina. Suomessa vierailulla ollut sambialainen oli tuskastellut isossa asunnossa yksinäisyyttään samaan aikaan, kun hänen suomalaistuttunsa olivat päivitelleet, miten hyvin hänen asiansa olivatkaan!

Perheissä vallitsee tarkka hierarkia sukupuolen, iän, naimattomien ja aviossa olevien sekä kaupunkilais- ja maalaisserkkujen kesken. Miehet saavat ruokansa täällä aina ensin ja heille varataan parhaat palat kaloista, kanoista ja lihoista. Miehet ja naiset eivät pääsääntöisesti ruokaile keskenään – naiset nauttivat annoksensa vasta miesten syötyä. Myös saman sukupuolen sisällä on tarkat hierarkiaroolit. Perheen nuoret, naimattomat naiset huolehtivat ruoanlaitosta. Jos taloon tulee nuorempi maalaisserkku vieraisille, ottaa hän automaattisesti ruoanvalmistajan roolin. Hän jopa odottaa, että kaikki muut ovat saaneet syötyä ja ruokailee itse vasta tämän jälkeen omissa oloissaan. Harvemmissa taloissa on erikseen ruokailupöytää, ruokailu tapahtuu joko olohuoneen sohvalla tai keittiön lattialla. Toisaalta myös maalta kylässä oleva mies saattaa laittaa ruokaa ja tiskata. Kaupunkilaisserkku ei tätä juuri tee, ellei sitten jostain käsittämättömästä syystä sattuisi asumaan yksin.

Eräässä kyläpaikassa aikuiset ottivat monen tunnin ruoanvalmistuksen jälkeen ensin ruokansa ja länsimaisena sydäntä riipasi katsoa pieniä lapsia, jotka seurasivat nälkäisinä vierestä omaa vuoroaan. Heidän vuoronsa tuli viimeisenä, mutta sain vakuuttelun, että heille kyllä riittäisi runsaasti ruokaa, kunhan tulisi lopuksi lasten vuoro!

Miniän ei juuri tule edes vierailla appivanhempiensa talossa. Siksi ei tule edes kysymykseenkään, että appiukko ja miniä ruokailisivat samassa huoneessa. Tuleva aviomies maksaa aina myötäjäiset tulevan morsiamensa vanhemmille. Korvauksen summa vaihtelee hieman heimoittain. Etenkin bembojen keskuudessa itse myötäjäissumma on pienempi, mutta perinteen mukaan tuore aviomies muuttaa appivanhempiensa luo asumaan ja maksaa loput myötäjäisistä omalla työllään. Vasta työskenneltyään tietyn aikaan appivahempiensa luona, pariskunta voi hankkia oman asunnon hieman appivanhemmistaan erillä.

Miehet ovat jopa kuulteni vitsailleet, että hankkivat vaimon jossain vaiheessa, kun kyllästyvät pesemään pyykkejään itse. Kuulemma jo kihloihin menon jälkeen, tuleva vaimo käy pesemässä sulhasensa pyykit, myös kaupungissa.

Olen käynyt myös muutamaan otteeseen keskusteluja eläinten roolista sambialaisessa kulttuurissa. Varsinaisia kotielämiä pidetään harvoin, ulkona hiiviskelevät kissat ja koirat ovat usein kokonaan tai puoliksi villejä. Koiria pidetään pitkälti vartiointisyistä. Heille annetaan ruokien loput, ehkä jopa rokotukset ja parhaassa tapauksessa jopa pestään kirppushampoolla. Sisälle taloihin heillä ei kuitenkaan ole asiaa.

Eläimiä ei haluta päästää liian lähelle vaan heille osoitetaan oma paikkansa. Kylässä tein kaardinaalivirheen antaessani majapaikkamme ulkopuolella majailevalle, ylättävän kesylle koiralle vettä astiasta, josta ihmiset syövät. Tein tämän sen jälkeen, kun huomasin, ettei koiralla ollut vesiastiaa paahtavan kuumana päivänä,ehkä löytänyt mistään muutakaan kulhoksi käyvää. Kuulemma astiaa ei enää voinut käyttää ihmisruokailuun.

Tämän jälkeen Suomesta kuulemani uutiset sukulaiseni koirista sekä heidän kalliista leikkauksistaan ja sairaalavierailuistaan tuntuu jo nyt hyvin kaukaiselta. Olen kuullut ihmisistä, jotka potevat viikkokaupalla hammaskipuja kuumehouruissaan, ilman, että heillä olisi varaa hakeutua hammaslääkärin hoitoon. Parhaassa tapauksessa hammaskipu lakkaa itsestään. Jos ei, niin kipu lakkaa viimeistään, kun hammas vedetään pois. Kerran näin Cairo roadilla, kaupungin pääkadulla pankin vieressä kerjäävän miehen, jonka koko toinen jalka oli tulehduksesta tulipunainen. Toivomani mukaan mies oli saanut tarpeeksi rahaa hoitoon, sillä häntä ei sen jälkeen enää ainakaan samassa paikassa näkynyt.

Lusakan marketeista löytyy myös kissanhiekkaa ja kissojen ja koirien herkkuruokia, mikä myös hätkähdyttää. Eräs tarina kertoi valkoisesta pariskunnasta, jonka kaksi rotukoiraa sai auton takapenkin itselleen samaan aikaan, kun talon palvelusväki sai matkustaa kaatosateessa paljaan taivaan alla auton lavalla.

Iloisena uutisena on työluvan saanti tällä viikolla. Menin varsinaisesti leimauttamaan väliaikaista työlupaani kuukauden kuluttua työlupahakemuksen jättämisestä ja suureksi hämmästyksekseni varsinainen lupapaperi olikin jo myönnetty!

Sateet tuntuvat hieman tihentyneen viime päivinä. Viime yönä ja vielä aamulla satoi rankasti ja taivas oli raskaiden pilvien peittämä. Hieman ennen puoltapäivää aurinko kuitenkin alkoi jälleen paahtaa täydeltä taivaalta ja aiemmista sateista oli muistona enää liejuiset hiekkatiet.

Eli jälleen kerran sai "nauttia" aurinkoisesta päivästä - olisin kyllä voinut ottaa yhden kokonaisen sadepäivän tähän väliin ;)

Minna

Savimajat nykyisin muisto vain

14.1.2010

Kuusi päivää ja neljä eri kylää. Ensimmäinen kylävierailu on takana ja oli kieltämättä aika silmiä avaava nähdä kyläläisten vaatimatonta elämäänsä. Kylän asukkaat tulivat ottamaan meidän vastaan innolla ja heti alkuun hämmennyin kätellessäni naisia. Tervehtiessään he painoivat katseen maahan ja muisin aiemmin lukeneeni tästä. En osannut päättää, olinko tehnyt väärin katsoessani heitä silmiin – tai tässä tapauksessa otsaan – vai oliko tämä kohdallani hyväksyttävää.

Nyt sadekauden alussa aiemmat maissivarastot alkavat olla lopuillaan ja maissipuurokin siellä on tällä hetkellä ylellistä. Kyläläiset siirtyvät maissin loputtua arvoasteikolla seuraavaan, kassawan syöntiin. Kassawa on puumaisempi vihannes, josta tehdään maissin tavoin jauhoa puuropalleroita varten. Toisinaan ihmisiltä saattaa loppua viimeinenkin ruokavaranto. Tällöin he keräävät luonnosta syötäväksi kelpaavia kasveja ja hauduttavat näistä, hyvässä tapauksessa vielä jäljellä olevassa ruokaöljyssä, itselleen ateriat.

Kyläläiset ovat kuitenkin todella tyytyväisiä järjestöni aikaansaavutuksiin. Ennen GLM:n tuloa he kärsivät suoraa nälkää, nyt heillä kuitenkin on ruokaa- vaikka nyt sitten kassawapuuroa- ympäri vuoden. Ahkerimmat ovat saaneet taloihinsa peltitkatot (joka tuntuu olevan suuri menestyksen symboli kylissä) sekä jopa muutamia luksustavaroita kuten aurinkopaneeleita (kylissä ei sähköjä) ja nyt veimmeyhdelle farmarille mm. dvd-soittimen!!

Kyläläiset myös kertoivat, että mikäli varaat oman perheesi tarpeeseen 80 säkkiä maissia vuodelle, niin vähintään 30 säkkiä tulee varata vierasvaraksi. Jos sinulla nimittäin ei käy vierailijoita, niin sinussa on jotain vikaa!!

Savimajat ovat jo ”valitettavasti?” mennyttä kansanperinnettä täällä. Talot, vaikka vaatimattomatkin ja olkikattoiset ovat tehty jo tätänykyä sementtiblokeista. Mikäli rahaa riittää, on sementtipinta siloiteltu vielä laastilla. Huonekalut ovat kuitenkin edelleen harvinaisia ja ainakin osassa majoista on maalattiat sekä keskellä majaa tulisija ruoanlaittoa varten. Pääosin ruoka kuitenkin tehdään erillsessä ruokakatoksessa, joka löytyy jokaisen talon pihapiiristä.

Ilmastonmuutos on konkreettisetsi jo nähtävissä Sambiassa. Maanviljelijät kertoivat haastatteluissa, että viimeisen viiden vuoden aikana sateet ovat muuttuneet ennalta-arvaamattomaksi. Myös ihmiset kaupungissa ovat huomanneet, että aiemmin sadekauden alkaessa joulu-tammikuussa satoi runsaammin ja kasvien istutuksen voi aloittaa jo aiemmin. Nyt sateet alkoivat kuitenkin entistä myöhemmin ja sademäärät olivat vähentyneet. Ensimmäiset istutukset saatettiin menettää, koska vesimäärä ei riittänyt kasvien selvitytymiseen. Niinpä jouduttiin tekemään uusintakylvöjä. Nämä kuitenkin luonnostaan vaativat lisäresursseja, joihin kaikilla pienviljelijöillä ei ollut varaa. Hallituksen apuun ei aina voi luottaa tai se ei ehdi paikalle ajoissa.

Kylissä pidetään kuitenkin huoli siitä, ettei sielä tunne oloa yksinäiseksi.
Tulikatoksen alla on aina muutama nainen puuhamassa kattiloiden ja patojen äärellä ja miespuoliset vierailijat tulevat ahkeraan vaihtamaan kuulumisia ja jakamaan viimeiakaisia tapahtumia. Sylilapset kulkevat naisten selässä mukana tapahtumien keskipisteessä ja kanat tepastelevat muina miehinä mukana. Isommat lapset ihastelevat kameraa, haluavat tulla kuvatuiksi asettumalla useimmiten jäykkiin poseerausasentoihin ja kikattavat täysin rinnoin nähdesssään kuvia itsestään!
Saapuessamme toiseen kylään, määki siellä jo laumastaan erotettu vuohi hädissään narun päässä. Hänen hätänsä loppui kuitenkin lyhyeen, koska seurueemme lounasaika alkoi lähestyä. Ateria olikin kerrassaan herkullinen, samoin kuin toisessa kylässä syömämme helmi(äis?)kana. Tämänkertainen vierailumme oli kuitenkin hieman spesiaalimpi ja aterioiden raaka-aineista maksoimme itse. Vieraanvaraisuus myös johti lopulta myös siihen, että omat ruokavarastomme hupenivat lähes olemattomiin. Yhdessä kylässä oli pieni kauppa, jonka ruokatarvikkeet tosin rajoittuivat kekseihin. Niinpä senaamuinen aamiaisemme koostui paistetuista kananmunista ja kekseistä ;)

Kyläläiset eivät ole tottuneet leipään lainkaan, vaan syövät shimaa myös aamuisin…tai kuten yksi maanviljelijänainen kertoi, aamiaista syötiin aika harvoin. Peltotöihin lähdettiin heti auringon noustua ja päivän ensimmäinen ruokailu oli lounas noin kello 10-11 maissa!!! Siinä on meillä kaikilla esimerkkiä otettavaksi sisusta ja kestävyydestä!

Serenjen kylätunnelmin,

Minna

Grillattua krokotiiliä ja Malawijärvestä nauttimista

7.1.2010

Joulun välipäivinä vierailimme Lusakan lähistöllä sijaitsevassa liskopuistossa. Puisto on tarkoitettu ainoastaan osin turistikohteeksi, sillä se toimii samanaikaisesti ylemmän keskiluokan virkistyskohteena. Puistossa lapset voivat pulikoida kahdessa uima-altaassa samaan aikaan, kun aikuiset nauttivat grillikatosten alla virvokkeista sekä toistensa seurasta. Puistosta löytyy jopa minigolfrata!

Mambojen ja kobrien lisäksi puistossa oli lukematon määrä erikokoisia krokotiileja – kaikki myös luonnonvaraisesti sambiassa asustavia. Krokotiilejä oli eri altaissa eri kokoisia. Pienempiä oli lukematon määrä ja myöhemmin grillattua krokotiilinhäntää nauttiessamme ymmärsimme suuren määrän jälkikasvua. Liha tuoksui lähinnä kalalle, mutta maku oli jotain kalan ja kanan väliltä – kerrassaan herkullista!

Uudenvuodenviettoon tarjoutui hieno mahdollisuus matkustaa katsomaan ennakkoon jo paljon mainostettua Malawijärveä. Matkaan lähdimme yhdessä KYP:n Maijun kanssa, mutta jo Chipatassa bussiin nousi joukko italialais-saksalaisis vapaaehtoisia. Heillä oli sama päämäärä ja yhtä avoimen epämääräiset suunnitelmat kuin meilläkin. Niinpä lyöttäydyimme joukon jatkoksi ja tästä kehkeytyikin kerrassaan upeat neljä päivää Malawijärven kauniissa maisemissa. Snorklasimme, uimme uskomattoman lämpimässä vedessä, nautimme hyvästä ruoasta ja nauroimme vatsamme kippuralle! Tiesittekö muuten, että pieneen henkilöautoon mahtuu mainiosti tarvittaessa yhdeksän vapaaehtoista – kahdeksan jopa paikallispoliisin hyväksynnällä ;)

Niinpä paluu kaupungin melskeeseen tuntui jälleen lähes shokeeraavalta. Suomalaisen sielunmaisemaan vesi elementtinä kuuluu niin erottamattomana osana, että sen merkityksen ymmärtää vasta täällä. Käyttövedestä Sambiassa ei juuri ole pulaa, ellei oteta lukuun peltojen kasvelutarvetta. Jokivettäkin maasta löytyy runsaasti, mutta joet ovat kaukana Lusakasta, eikä uiminen niissä ole mahdollista krokotiilien vuoksi. Koko maan luonnonmukaiset järvet sen sijaan ovat laskettavissa yhden, maksimissaan kahden käden sormilla. Näin ollen paikallisten on vaikea ymmärtää, että meidän Suomessa jokaiselle kolmellekymmenelle henkilölle on oma järvensä!!

Kun täällä saa ensimmäisen kerran osakseen kommentin, ”alat tulla lihavaksi”, vaikkei tämä edes pidä paikkaansa, loukkaantuu länsimaalainen vääjäämättä. Kuuleman mukaan eräs suurlähetystön työntekijä oli jopa purskahtanut itkuun kuullessaan kommentin ensimmäistä kertaa. Tässä on kuitenkin kyseessä selvä kulttuuriero maiden välillä. Sambiassa tämä on kohtelaisuus ja Suomessa loukkaus. Niinpä vaurastuminen lähes vääjäämättä näkyy vyötärönympäryksen kasvamisena. Eikä ilmastokaan juuri kannusta täällä urheilemaan. Välillä tulee hiki lähes pelkästä lenkkeilyn ajattelemisesta ;)

Uudenvuodentoivotukset Afrikasta,

Minna

Tottumisen aloitteleminen

27.12.2009

Kahden viikon päästä tulin yksi ilta kotiin, enkä suureksi hämmästykseni saanut yhtä ainutta huutelua perääni. Oliko niin, että alueen ihmiset olivat jo tottuneet minuun vai antoivatko he sekaan soluttautuneelle muukalaisellekin joulurauhan. Kotona tätä kertoessani sain vastaukseksi, että olin nyt jo ”normaali” täällä. Tätä pitäisi juhlistaa!

Taloon ilmestyy aina säännöllisen epäsäännöllisesti uusia ”serkkuja” ja nyt onkin pihatyöt täydessä käynnissä. Aamulla vitsailin, että vaikka talossa ei olekaan kukkoa, on lähes koko väki ylhäällä joka aamu viiden-kuuden maissa.Tänä aamuna 21-vuotias poika laittoi naapurihuoneessa musiikin täysille ennen kuutta, tarkoituksena oli ilmeisesti kuulla musiikki ulos asti, jossa he touhusivat pensasaidan leikkuun parissa. Sinänsä hauska, että aikaisin sunnuntai-aamuna hän soitti sambialaisten remiksaamaa 80-luvun Foreignerin ”Forever youngia” , jonka jälkeen menimme yhdesssä hänen kirkkoonsa, tai valtakunnansaliin, kuten hänen seurakuntansa, Jehovan todistajat, sitä kutsuvat.

Alussa paikalliset ohittelivat minua kaupan jonoissa surutta ja hinnoittelu oli kohdallani aivan omaa luokkaansa. Täällä eivät kuitenkaan ”normaalit” jonotussäännöt päde, vaan on osattava pitää puoliaan. Kauppaan on parast a ottaa alussa mukaan jokin paikallisista, jolloin saa tietää normihinnat. Tällöin osaa seuraavalla kertaa tinkiä hinnat kohdilleen. Työpaikkani lähikaupassa, Sparissa, sain alussa huomautuksen siitä, että joutuisin jättämään selkäreppuni kaupan ”narikkaan”. Sain kuitenkin pitää repun selässäni ja seuraavalla kerralla asiaa kysyttäessä sain ainoastaan ystävällisen nyökkäyksen, että asia olisi kohdallani ok.

Kävelin eräänä lauantaina lähestulkoon Lusakan ympäri. Kaupunki on levittäytynyt laajalle ja välimatkat pitkiä. Suhteellisen lähellä ”ydinkeskustaa” on muureilla ympäröityjä suuria omakotitaloalueita. Olisi mielenkiintoista nähdä, millaista kaupunkisuunnittelu tulee olemaan täällä muutaman vuosikymmenen päästä. Itse kaupungin keskusta on hajanainen, eikä siellä ole varsinaista ydinkeskustaa, saati aukiota, johon ihmiset kerääntyisivät. Kaupat ovat aika ”paikallisia”, joissa myydään mm. paljon käytettyä elektroniikkaa.

Uusi elektroniikka täällä on järjettömän kallista, Suomen hinnoissa. Siksi matkustelemaan pääsevät ihmiset ostavat nokiat ja kannettavat tietokoneet Euroopasta. Nokia valmistaa kuulemma nykyisin halpaversioita mm. Afrikan markkinoille, mutta käytetyt ”eurooppalaiset” nokiat ovat kovassa huudossa. Käytetyn elektroniikan kauppa kaikkinensa kukoistaakin täällä. Toisin kuin esimerkiksi käytettyjen polkupyörien. Niillä ei kuulemma ole Second Hand- markkinoita, sillä mikäli sellaisen on kerran onnistunut hankkimaan, säilyy se samalla omistajalla koko elinkaaren ajan.

Lopulta löysin tieni kahteen kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan ostoskeskukseen, joita moni oli etukäteen kovasti mainostaneet. En ollut alunperin ymmärtänyt muiden hehkutuspuheita. Halusinhan itse nähdä todellista paikalliskulttuuria ja elämää. Vasta näissä suhteellisen hiljattain, länsimaalaisempaan tyyliin rakennetuissa keskittymissä oli kahviloita, joissa saattoi istua ja ihmetellä rauhassa. Edelleen kaikkialle ulottuva häly väsyttää ja ajoittain haluaa paeta omaan maailmaansa internetyhteyksien ääressä.

Euroopan uutisia täällä kuulee tosi vähän ja Iltalehden sivutkin latautuvat ainakin osassa nettikahviloista hyvin hitaasti. Näin ollen olen kotimaan asioista aika pihalla.. siis muista kuin vuosikymmenen lumimääristä. Paikallistelevision ohjelmissa on havaittavissa suomalaissilmin jonkinasteista ylinäyttelemistä. Suosikkiohjelmiin lukeutuvat mm. eteläamerikkalaiset sarjat sekä nigerialaisia elokuvat. Uutisankkurin ”Good night and God bless you!” lopputoivotus hätkähdyttää ensimmäisellä kerralla samoin kuin pikkubussien ikkunatarrojen ”Jesus is alive!” ja ”Hear me Lord” – tekstit.

Paikallisten aikakäsitys on herättänyt kummastusta muutamaan otteeseen, sillä heillä tuntuu olevan jopa suomalaista akateemista varttia joustavampi mieltämistapa ajalle. Työtahti täällä on eurooppalaisen silmissä hyvinkin löyhä. Töissä tunnutaan olevan toisinaan pitkälti sosiaalisen yhdessäolon ylläpitämiseksi. Täällä tapaamani ruotsalaiset kertoivat, että taksikuskit vakuuttivat alinomaan olevansa perillä viiden minuutin kuluttua.. vaikka he kysyttäessä vastaisivat olevansa parhaillaan toisella puolella kaupunkia! Lisäksi henkilökohtaiset tarpeet saatetaan laittaa kyseenalaistamatta asiakkaan tarpeiden edelle. Kerrankin taksikuski oli kuulemma käynyt hakemassa ”matkalla” poikansa koulusta ja tuli tunnin odottelun jälkeen hakemaan kyytiläisiä poika etupenkillä.

Sambialainen Kusti poikkeaa eurooppalaisesta serkustaan, sillä se ei ihmeemmin kävele, polje saatikka aja autoa. ;) Täällä ei nimittäin ole eurooppalaisenkaltaista postinjakelua lainkaan. Posti jaetaan pääosin postitalon postilokeroihin, josta se käydään hakemassa kerran viikossa. Jalkapallot ovat tänne varmasti hyvä tuliainen, sillä POIS useimmat lapset leikkivät omatekoisilla, muovipussitäytteisillä palloilla. Mikäli kyseessä olisi aivan oikea jalkapallo, on enemmän sääntö kuin poikkeus, että se on menettänyt suurimman osan alkuperäisestä ilmanpaineestaan. Musiikki täällä on todella kivaa ja että nämä paikalliset osaavat tanssia.. olen kertakaikkiaan kateudesta aivan vihreä! Olenkin kertonut täällä, että heihin verrattuna suomalaiset ovat maailman jäykintä kansaa.

Eli ei muuta kuin musiikki soimaan, vatsa hötkymään ja takapuoli keinumaan!
Minna

Joulutervehdys

23.12.2009

Pikainen joulutervehdys täältä lämpimämmältä pallonpuoliskol! Istun joulun alla yhteistyöjärjestön toimistolla, jossa on internetyhteys. Vakityöntekijät ovat lomalla, joten tulin tänne tekemään rauhassa töitä ja nyt työpäivän jälkeen kirjoittamaan blogia. Olen vielä sen verran uusi täällä, että tehokkuusvaatimukseni pyörittää stressikäyrääni täysillä, kun toimistoon kotiutuu kaksi tuntikaupalla keskenään pulisevaa miestä. Aika usein tuo sosiaalinen puoli näissa toimistoissa tuntuu vievät suuren osan ajasta. Yritän vakuuttaa itselleni, että pian olisin myös yksi heistä. Tässä vaiheessa kuitenkin kotisivujen valmistelutyöt vaativat sen verran paljon internetaikaa, että yritän olla tehokas ilmaisen yhteyden ääressä. Sitä on ulkopuolisen ilmeisen vaikea ymmärtää.

Joulun olen ajatellut viettää perheessä ja katsoa, miltä heidän joulunsa näyttää. Keskustelin perheenjäsenten kanssa ja kuulin, että naisserkku joka pyörittää ruokataloutta, ei välitä viettää joulua lainkaan. Isäntä on kovin kiireinen töiden puolesta ja talon toinen vakinainen, isän sisko ollut toistaiseksi matkoilla koko ajan, eikä kukaan tunnut tietävän milloin hän palaa. 21 v poika on Jehovan todistaja, ja he eivät kuulemman vietä joulua lainkaan.

Kun olen kysynyt joulun vietosta täällä, niin vastauksena on ollut lähes poikkeuksetta JUODAAN OLUTTA.. ja vastakysymyksenä juotko muuten sinä? Eilen valkeni, että kaduillani muiden roskien seassa näkemäni lukemattomat maitopurkkien näköiset tölkit eivätkään ollut ”Milkshakea”, vaan ”Shake Shake:ä”, jonkinlaista paikallista kiljua. Olemme ilmeisesti veljeskansa janoisuutemme suhteen. Jokin entisistä presidenteistä oli jopa kerran julkisuudessa lausunut, että hän ei tiedä, halusiko olla presidenttinä kansalle, joka joi niin paljon – vastaavanlaisia vahvoja kannanottoja toivoisin myös kotimaassani.

Lämpöä riittää, vaikka sadekausi onkin alkanut. Sateita ei tule vielä joka päivä. Ne eivät myöskään kestä koko päivää. Aamulla saattaa olla kaunis aurinkoinen päivä, jonka jälkeen pilviä kerääntyy taivaalle ja alkaa sataa. Määrältään se ei ainakaan toistaiseksi eroa Suomen runsaimmista kesäsateista. Rankat monsuunisateet vaikuttavat siten ainakin vielä tässä vaiheessa ylimainostetuilta. Lämpöä on silti ihan kohtuullisesti ja täällä pärjää hyvin lyhythihaisella. Tullessani ensimmäisinä päivinä lämpö hipoi 30-astetta. Lämpötilan arvioin näppituntumalta, mittareita ei ole.

Toimisto, jossa vierailen nettisivujen teon yhteydessä, sijaitsee suuren kongressikeskuksen yhteydessä. Tänne tuodut impalat ja apinat ovat viihdyttäneet työskentelijöitä nyt joulunaikaan.. etenkin apinat, jotka tulivat tänään ensimmäistä kertaa nähteni hakemaan kypsiä mangoja pihan puista mutustellen niitä hetken istualtaan ja kadoten sitten peltikattoa pitkin lähimetsiin .. eli hieman erilainen joulu talla kertaa.

OIKEIN VALKEAA JA KINKUNTÄYTTEISTÄ JOULUA TEILLE KAIKILLE TOIVOTTAEN HIOSTAVASTA LUSAKASTA!

Minna

Sambialaisarki suomalaissilmin

19.12.2009

Työluvan alulle paneminen oli kieltämättä jokseenkin haasteellista, vaikka oli itse tehnyt kaikki etukäteisvalmistelut kaikkien annettujen ohjeiden mukaan. Vaikka virasto olikin auki, ei se tarkoittanut, että he hoitivat työlupa-asioita juuri silloin… asiasta ei kuitenkaan tiedotettu muutoin, kun vasta jonotettuasi virkailijalle. Samoin työluvan luokittelussa ja hinnoittelussa tuntuu olevan yhtä monta käytäntöä kuin on vastaajaakin. Täällä on tosiaan pitkälti virkailijan mielialojen armoilla. Vaikka tästä oli jo tiedotettu etukäteen, tuntuu se silti aika turhauttavalta. Paikalliset näyttävät ottavan nöyrinä vastaan kaiken saamansa tiedon sitä suuremmin kyseenalaistamatta. Itse kuulun skeptisempään ihmisryhmään, jonka johdosta säästyin maksamatta tuplahinnan työluvastani.

Sambiassa ei ole tapana näyttää negatiivisia tunteita. Mikäli näin tekee, saattaa asioiden hoitaminen vaikeutua entisestään. Kuulemma ihmiset tuohtuessaan katoavat paikalta ja tulevat takaisin vasta, kun pystyvät jälleen jatkamaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vitsailinkin toiselle Sambiaan tulijalle ennen lähtöämme, että onneksi pidämme molemmat kävelystä.. sitä saisi täällä ilmeisesti harrastaa oikein kunnolla.

Talon isäntä tuli takaisin yhteistyökylistä viime yönä ja toi mukanaan paljon ”tuliaisia”, mm. kukon ja kanan pienessä olkisessa häkissä. Eläinystävänä kävivät siivekkäät sääliksi, heidän yrittäessään nokkia häkin lattiaa etsien turhaan ruokaa. Olin vähällä antaa heille vettä ja jotain syötävää, mutta ajattelin kuitenkin, etteivät muut ehkä ymmärtäisi elettäni. Tarkoituksenani oli myös ottaa kuva elikoista, mutta palattuani takaisin illansuussa oli illallinen –hyvä sellainen – jo katettuna. Kuulemma tuleva morsian oli lopettanut siivekkäiden elon ja opettaisi mielelläään myös minulle, miten se tapahtuu!!

Ruokailukulttuuri kaikkinensa ihmetyttää edelleen. Alussa taloon ostettiin tomaatteja ja sipuleita, sittemmin niitä ei enää kauppalistalta löytynyt. Tämän johdosta olen alkanut ostaa talouteen näitä kasviksia paikallismarkkinoilta. Muutaman kerran olen syönyt muun aterian kanssa tomaatti-sipulisalaattia, mikä on herättänyt hilpeyttä talon muissa asukkaissa.. täällä nimittäin kaikki vihannespitoinen haudutetaan.

Hämmästykseni oli myös suuri kun näin ensimmmäisen kerran voita otettavan lusikalla!! Sehän ei kerta kaikkiaan sopinut länsimaiseen tapakulttuuriin, äidinmaidossahan tämä oli jo opittu. Näin on käynyt täällä useaan otteeseen, ensireaktio on vahva, kun omaan maailmankuvan vahvoja käyttäytymis- ja sovinnaisuussääntöjä rikotaan vahvalla kädellä. Sittemmin mm. tuo voita lusikalla on selittäytynyt ja siitä tullut aika normaalia. Talossa nimittäin on vain yksi tavallinen ruokailuveitsi. Eikä useammalle olekaan tarvetta, koska ruoka syödään käsin. Ongelmalliseksi muodostui ilta, jolloin laitoin suomalaista ruokaa.. perunamuusia ja lihakastiketta. Silloin käsin syöminen ei enää sujunutkaan yhtä kätevästi.. kaivoin esiin kaikki talouden lusikat ja pari haarukkaa ja seurasin, kumpaa täällä suosisivat. Lusikka vei voiton.

Uutta nimeäni muzungua toistetaan täällä ahkeraan. Eikä ihme, sillä sekä työ- että asuinalueellani olen pääsääntöisesti ainoa kalpeanaama. Kotona ovat kovasti toivoneett valokuvia nähtäväkseen. Rakastan valokuvaamista ja mieleni on syyhynnyt päästä räpsimään kuvia. Etenkin aivan alussa, kun kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Pian huomasin kuitenkin, että pelkkä ulkokuoreni herätti täällä niin paljon uteliasuutta, että spontaanien tilannekuvien ottaminen tuskin tulisi onnistumaan. Ison järjestelmäkameran kaivaminen esiin ei mutoinkaan yleensä suju kovin huomaamattomasti.

Vaikka suurin osa lusakalaisista puhuu englantia, on paikallismurre välillä haasteellista. Myös täällä pidempään ollut vapaaehtoinen myösi, että hän kuvitteli ennen tänne tuloaan ymmärtävänsä englantia hyvin. Pelastin jo yksi päivä bussissa yhden kohtalotoverini, joka oli vähällä maksaa matkastaan moninkertaisesti yrittäesään tulkita rahastajan kielen koukeroita. Pikkuhiljaa alan myös päästä selville hintatasoista ja pystyn siten välttämään ainakin osittain muzungu-lisän ;)

Etukäteen olin kovasti huolissani paikallisesta tietoturvasta ja epäilin, uskaltaisiko täällä edes mennä omalla kannettavalla internettiin. Toistaiseksi koneeseeni ei kuitenkaan ole tullut epätoivottavia ulkopuolisia tunkeilijoita. Pahin uhka sattui, kun latasin työpaikan kameralla kuvia koneelleni. Mietin kyllä etukäteen, josko pitäisi olla huolissaan.. mutta hylkäsin ajatuksen. Onneksi sain todisteen virustorjuntaohjelmani tehokkuudesta aika pian, sillä heti usb-johdon yhdistettyäni F-sercure kertoi, että oli poistanut onnistuneesti Troijan!

Sataessa nettiyhteydet kuulemma usein pätkivät. Sade tekee myös ihmeitä hiekkateille. Kuraa riittää ja silti tämä on kuulemma vasta alkua! Pimeyttä riittää myöskin. Olen kahtena iltana päässyt kotiin vasta pimeän aikaan ja ollut sydän sykkyrällä ja puolieksyksissä pimeillä kujilla. Eilen kävin Suomen lähetystössä ja virkailija siellä terotti, että pimeällä ei pidä liikkua missään yksinään! Ehkä alettava hieman varoivaisemmaksi jatkossa.

Täällä näkee äärettömästi köyhyyttä, etenkin alueella, jossa olen töissä. Ihmiset keräävät roskia ja myyvät vihanneksia roskakasojen keskellä käyttämättömän rautatien varrella. Roskahuolto on lähes olematonta. Vasta muutaman viikon päästä minulle selvisi, mihin kotitalouteni jätteet joutuvat löytäessäni talon taakse kaivetun ison kuopan. Olin tosin jo nähnyt pieniä roskakasoja poltettavan aiemmin ympäri kaupunkia. Palavan muovin käry on täällä siten osa jokapäiväistä arkea. Julkisia roskapönttöjä löytyy keskikaupungilta, mutta ne ovat pääsääntöisesti hyvin pieniä. Niinpä ei ole tavatonta näky, että roskakorin ympäristössä on keoittain erinäköistä jätettä korin ammottaessa tyhjyyttään. Tässä vaiheessa katujen sekä roskakorien ”Pidä Lusaka siistinä” – kehoitukset tuntuvat lähinnä surullisilta.

Eräs ystänäni kertoi kadehtivansa minua. Täällä sitä kuulemma vain lekoteltiin helteen keskellä riippumatossa… Euroopan lumipyryt tuntuvat tosiaan aika kaukaisilta täällä. Arki on kuitenkin arkea joka paikassa, vaikkakin arjella on Pohjoisessa ja Etelässä aivan erilaiset kasvot. Tarkemmat piirteet tulisivat näkyviin vasta ajan kanssa.

Lusaka-arjesta,

Minna

Hälinää, melua ja väenpaljoutta

15.12.2009

Sambialaiset ihmiset ovat tottuneet äänekkääseen elämään. Pikkubusseissa musiikki soi täysillä, kotona televisio pauhaa taukoamatta aamuvarhaisesta nukkumaanmenohetkeen , toimistolla vallitsee taukoamaton puheensorina uusien ihmisten ilmaantuessa tervehtimään, naisväki kolistelee surutta tiskatessaan aamuviiden jälkeen kotona ym. Vielä kun useimmiten pääsääntöisesti käytettyinä kielinä tässä 72 kielen valtiossa ovat pääkielet Bemba tai Nyanja, ei keskusteluun pääse ainakaan toistaiseksi vielä osallistumaan. Autot eivät kuitenkaan tööttäile samaan tahtiin kuin mm. toisessa vapaaehtoismaassa Nepalissa.

Asuinalue on eksoottisuudessa näkemisen arvoinen. Se sijaitsee noin tunnin bussimatkan päässä kaupungista. Pikkubusseihin, joiden istumapaikat on jo alun perin ylimitoitettu 14 hengelle, mahdutetaan aina pääsääntöisesti 19 ihmistä. Eikä bussi liiku ennen paikkojen täytyttyä maksavilla asiakkailla. Takapenkkiläisen halutessa ulos pysäkillä, saa hän parhaimmillaan kahdeksan ihmisen liikkeellekannallepanon. Sama saattaa toistua taas seuraavalla pysäkillä. Täkäläiset eivät ole tottuneet optimoimaan, muttei heitä näytä tämä edestakaisin kumarassa kulkeminen suuremmin häiritsevänkään. Jostain käsittämättömästä syystä he näyttävät jopa suosivat näitä täyteen ahdettuja pikkubusseja isompien ja tilavampien bussien sijaan!!

Kun vertaa tätä suomalaiseen itsekeskeisseen bussimatkustamiseen, jossa istutaan ulommaiselle penkille, varataan viereinen paikka omalla kassilla tai mulkaistaan varoittavasti bussiin astuvaa ja paikkaa etsivää uutta matkustajaa, ei voi kuin ihmetellä. Niin suuri ero on näiden kahden kulttuurin välillä henkilökohtaisen tilan ja sosiaaalisen kanssakäymisen suhteen.

Väkiluvultaan harvaan asutusta maasta kotoisin olevana perheen ainoana lapsena on jatkuva väenpaljous ja kokoaikainen ylenpalttinen sosiaalisuus jossain määrin väsyttävää näin ensialkuun. Täällä ihmisiä riittää joka paikkaan. On vaikea löytää nurkkaa tai pihanperää, jossa ei olisi ketään. Oma huoneeni on niin kuuma, ettei siellä voi päiväsaikaan juuri oleskella.

Ensimmäisen viikon aikana alkoivat monsuunisateet jälleen tauon jälkeen. Yöllä tunsin jossain vaiheessa jotain märkää jalassani ja aamulla herätessäni oli lattialla iso vesilätäkkö. Joku talon asukkaista oli nukkuessani sujauttanut vadin sänkyni alle keräämään suurimman vesimäärän. Eräänä iltana nukkumaanmennessäni kuulin hyttysten ininää useimmilta tahoilta ja myhäilin tyytyväisenä hyttysverkkoni sisalla. Herättyäni huomasin kuitenkin, ettei verkko ollut pysynyt koko yötä tiiviisti paikalaan. Tästä todisteena olivat verkon sisällä hyörivä, kylläisentyytyväinen hyttysparvi! En voinut muuta, kuin nauraa. Eivätpähän ainakaan loytäneet enää tietään ulos ja heidän elonsa päättyi aamunkoitossa.

Pieniä vatsakramppeja koin heti ensimmäisen viikon loppupuolella. Ne rauhoittuivat kuitenkin muutamalla pillerillä. Olen yrittänyt ostaa pullotettua vettä tai keittää sitä. Tosin heti ensimmaisenä aamuna sain teetä, jonka joukkoon isännän sisko surutta kaatoi kylmää kraanavettä jäähdyttääkseen sitä. Se niistä kymmenistä hyvistä etukäteisneuvoista… etenkin siitä, että vettä tulisi keittää vähintään 15 minuuttia. En ole myöskään onnistunut vielä keittämään juomavettäni, koska kaasu on totuttu ottamaan pois päältä heti, kun vesi näyttää ensimmäiset kiehumisenmerkit.

Naisten elämä täällä tuntuu kuluvan siivouksen, pyykinpesun, ruoanlaiton ja tv:n parissa. Talossa vierailevat sukulaiset puuhastelevat ahkerasti, miehet puutarhassa ja naiset etenkin isompien pyykkiprojektien parissa. Useimmiten touhuaminen aloitetaan heti auringon noustua viiden jälkeeen. Nyt kuulemma päivät ovat pidempiä, joten koko aurinkoinen aika yritetään käyttää hyväksi. Olenkin vitsaillut, että vaikka talossa ei olekaan siivekkäitä kotieläimiä, niin herätys tapahtuu jämptisti aina kukonlaulun aikaan.

Vaikka vaatteet pestään käsin, pukeutuvat ihmiset pääsääntöisesti puhtaisiin vaatteisiin. Välillä tuntuu aivan käsittämättömältä, miten ihmiset saavat näissä oloissa pidettyä vaatteensa niin valkoisina ja siisteinä. Toimistoon menevät ihmiset kulkevat lähes tärkätyltä näyttävissä paidoissaan ja pyhäaamuisin lapset tulevat kuoppaisilla hiekkakaduilla vastaan valkoisissa paitapuseroissaan, mustissa hameissaan ja housuissaan sekä korkokengissään. Itse olen jo alun perin hyljännyt ajatuksen siistimpien kenkien käytöstä, en näe vitsiä pilata kenkiä kaiken pölyn ja liejun keskellä tai olla niitä alati putsaamassa.

Omassa perheessani syodään pääsääntöisesti shimaa, relissiä (tehty paikalliskasvien lehdistä, jotka vastaavat lahinnä ehkä pinaattia) ja tomaattilientä. Sambialaiset voivat syodä uskomattomia määriä shimaa!!! Ehkä osin siksi, etta lisukkeita on yleensa tarjolla aika vähän. Aamuisin syödään tuoretta, vaaleaa leipää ja margariinia sen päällä. Vaikka taloudessa on jääkaappi, säilytetään margariini sisälla kuumuudessa. Silti se ei sula juoksevaksi, mikä on aivan käsittämätöntä!
Oikeanpuoleisuuteen tottuneelle, liikenne täällä aiheuttaa välillä lähes hengenvaarallisia tilanteita. Tähän saattaa myös osin vaikuttaa oma sisäistynyt käsitykseni liikennehierarkiasta. Asuin hiljattain viisi vuotta Suomenlahden toisellapuolella maassa, jossa autoilija saa sakot, ellei pysähdy nähdessään jalankulkijan edes aikovan ylittää katua. Täällä tilanne on aivan päinvastainen. Vahvasti autojen dominoiva kulttuuri herättää jälleeen suurta ihmetystä. Pitänee yrittää valpastuttaa itsensä jälleen hyräilemällä vanhaa kunnon lastenlaulua 70-luvulta:

Muista aina, liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä. Siksi aina, valpas mieli. Se on turva verraton!

Hyörinän keskeltä,

Minna

”Sinisin” silmin keskellä hellettä ja monsuunisateita

11.12.2009

22 tunnin ja kolmen välilaskun jälkeen koneen ulko-ovella odotti paahtava aurinko ja kuumuus. Kotisuomessa olin lähtööni asti pyöräillyt ja manaillut kiristyvää pakkasta, nyt olisivat tämän vuoden miinusasteet siten takanapäin. Eikä suuremmin harmittanut edes se, että hiihtäminen ja retkiluistelu jäisivät tältä vuodelta kokematta. Olisinhan menossa kokemaan sambialaisarjen iloja ja suruja kotimaan seuraavaan kesään saakka!

Laskeutuessamme Lusakaan ikkunasta näkyi yllättäviä suunnattoman suuria, symmetrisiä ympyröitä, jotka yliluonnollisiin ilmiöihin uskova olisi äkkiseltään tulkinnut ufojen laskeutumisalustoiksi. Selitys näille paljastui kuitenkin pian. Kyseessä oli viljelmät, joiden kastelu suoritetaan keskustastaan pyörivästä useamman kymmenen metrin pituisesta kasteluputkesta.

Saapumishallissa oli vastassa perheeni isä, 16-vuotias tytär sekä serkkupoika. Eivät olleet kirjoittaneet kylttiä nimelläni, koska uskoivat vakaasti tunnistavansa suomalaisen näköisen tulijan. Kieltämättä koneessa ei viimeisellä lennolla Malawista Lusakaan ollut lisäkseni kuin intialaisia sekä paikallisia matkustajia, joten tehtävä ei liene ollut kovin hankala.

Autokyytiin yritin tietysti väärältä puolelta. Nauroin mielessäni, että tämä olisi hyvä menetelmä ”alkolukoksi”, mutta jätin asian mainitsematta muille. Kentältä ulosajettaessa oli tiellä poliisikontrolli. Olivat kuulemma tarkastamassa, ettei kukaan yrittänyt ajaa kenttäalueelta varastetulta autolla tai ettei kyydissä ollut laittomia siirtolaisia. Laittomasti maahan pyrkivät kuulemma lähinnä ugandalaiset ja ruandalaiset sekä viimeiaikoina etenkin zimbabwelaiset maan kiristyneen poliittisen tilanteen johdosta.

Perillä uudessa kotitalossa odotti suurempi joukko sukulaisia. Perheellä oli kuulemma ollut juuri lähiomaisen hautajaiset ja päättelin siksi taloon kerääntyneen suuremman ihmismäärän. Talo itsessään oli suomalaissilmin katsottuna vaatimaton ja jokseenkin rapistunut. Tosin rakennusvaatimukset täällä varmasti olivat hyvin eriluokkaa, kun pakkasten ja roudan riivaamassa Pohjolassa.

Ensimmäiseksi lounaaksemme tarjoiltiin shimaa (paikallista maissipuuroa) sekä paistettua kalaa tomaattikastikkeessa. Olin jo Suomessa maistanut shimaa, paikallisten ”perunaa”, joten pallojen pyörittäminen käsin sujui ilman suurempaa hämmennystä. Noutajani sekä minä söimme olohuoneessa televisiopauhun lomassa. Suvun naiset söivät ringissä keittiönlattian muovimaton päällä.

Ruoan jälkeen teimme tyttären kanssa tutustumiskierroksen lähiympäristöön. Alueen keskuksessa sijaiseva markkina-alue oli väriloistossaan ja väenpaljoudessaan eksoottinen näkymä hillitympään kaupankäyntiin tottuneelle ensikertalaiselle. Koska osoittauduin ainakin tällä kertaa ainoaksi valkoihoiseksi, sain osakseni suhteellisen paljon uteliaita silmäyksiä sekä muutaman ”muzungu” huudon kemmentoimaan ihonväriäni. Yllättävin huudahduksista ehkä tuli erään talon ikkunasta kurkistavalta pieneltä parivuotiaalta nappisilmältä!

Sambian ensi-ilme on vihreämpi kuin etukäteen kuvittelin. Luonto muuttuu kuulemma vielä vehreämmäksi, kunhan sadekausi etenee. Edellisellä viikolla oli satanut runsaammin, tällä viikolla ei vielä pisaraakaan. Silti kauppakujan kuoppainen hiekkatie oli osin isojen vesilätäköiden peittämä – mitähän se siis tulisi olemaan sadekauden edetessä!

Olin ostanut markkinoilta puolenlitran vesipullon, jonka tuhosin lähes samantien. Vaikka talon väki kovasti vakuuttikin hanaveden olevan juomakelpoista, keitin kattilassa vettä juomavedeksi. Jätin veden jäähtymään keittiöön, huomatakseni sittemmin lentoväsymyksen jälkeisten päiväunien jälkeen, että taloon uutena ilmestynyt 20-vuotias poika oli käyttänyt veden ruokaillessaan.

Ulkona tytär oli letittämässä naapuritytön hiuksia pienille leteille. Kysyessäni, montako tuntia letitys tulisi viemään, huomasin pian kysymyksen turhaksi. Täällä ei aikaa mitata tunneissa eikä pituutta cm:ssä. Eihän täällä ihmiset käyttäneet kelloja, omistaneet mittanauhoja saatikka sitten lämpömittareita. Shimaa kuitenkin kuulemma keitettiin noin 20-25 minuuttia ja aamulla herättiin kuuden maissa. Jälkimmäisen määräsi aurinko, mutta miten tapahtui ruoankeiton ajan mittaaminen auringonlaskun jälkeen?

Talon puutarhassa kasvaa banaani-, mango-ja avokadopuita. Lisäksi pihaan istutettu pieni määrä maissia, tomaatteja, sipuleita, ripea (paikallista vihannesta), kasawaa sekä bataatteja. Naapurilta löytyi lisäksi ainakin appelsiini- ja sitruunapuut. Luonnonvaraisena pihalta löytyi myös mm. piharatamoita, joista ei tuntunut pääsevään eroon ei Himalajan vuoristokylissä eikä Afrikan kuumuudessa.

Talon sähkönsaanti oli kuulemma lähes katkotonta, sen sijaan vedentulolle kukaan ei osannut kertoa mitään loogisia aikatauluja. Tästä johtuen keittiössä sekä ulkona oli lukuisia muovisia vesikanistereita varattuna vesikatkosten ajaksi. Vesihuolto tuntui täyttävän ison osan naisten päivärutiineista.

Kävimme myös tervehtimässä tyttären äitiä heidän kotitalossaan. Nainen oli lopenuupunut työskenneltyään aamukahdeksasta iltakuuteen paahtavassa auringossa pellolla ja vielä flunssaisena! Veljiä ja siskoja näyttää ilmaantuvan vähän väliä lisää uuden ihmisen tupsahtaessa ovesta sisään. Näin tässäkin perheessä, vaikkeivät he kuulukaan moniavioisuutta edelleen harrastavaan tongalaiseen heimoon. Osa siskoista ja veljistä ei välttämättä ole biologisia, vaan lähisukulaisia, joita kutsutaan täällä automaattisesti sisaruksiksi. Itsekin sain jo ainakin yhden uuden sambialaissisaren, mikä ainoalle lapselle tuntuu samaanaikaan hämmentävälle ja mukavalle!

Olin jo liikkeelle lähtiessämme kysynyt auringonlaskemisen ajankohtasta, mutta saanut vakuuttelun sille, että alueella olisi katuvalot. Takaisin kävellessämme oli alueen kauppakujille tullut jo hyvinkin pimeää. Niinpä sain tottumattomana kävellä kieli keskellä suuta kuoppaisilla ja kivisillä pimeillä kujilla. Aiemmin mainittua virallista katuvalaistusta ei nimittäin ollut, vaan tietä valaiseva vähäinen valo tuli joko lähitalon ulkovalosta tai ohiajavasta autosta. Paikallisille kulkeminen ei näyttänyt tuottavan minkäänlaisia ongelmia ja mietin jo etukäteen, miten huvittuneita alueen asukkaat olisivat, mikäli alkaisin kulkea ympäriinsä otsalamppu otsassa!

On maailmassa monta ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa, pientä kulkijaa!

Lusakan ensivaikutelmaterveisin,

Minna