Sairaus, joka on läsnä jatkuvasti, mutta josta ei puhuta

29.4.2010


Sambiassa hautajaiset ovat erittäin yleisiä. Lähes jokainen kollegani on jo tähän mennessä osallistunut sukulaisensa tai ystävänsä hautajaisiin. ”Hautajaisilla” täällä tarkoitetaan henkilön kuolinpäivää, jolloin ystävät ja sukulaiset matkustavat välittömästi suremaan vainajaa paikan päälle. Sekä yhteiskunta ja työnantajat ymmärtävät automaattisesti tilanteen ja työntekijän muutaman päivän poissaolo on itsestäänselvyys. Edes välimatka ei ratkaise. Vainajan kunnioittaminen menee kaiken muun edelle.

Kaiken kaikkiaan Aidsiin on kuollut tähän mennessä noin 25 miljoonaa ihmistä ja tällä hetkellä taudin kantajia on ympäri maailmaa lähes 35 miljoonaa. Hurjia lukuja maailmanlaajuisesti, silti määrät ovat suhteellisesti suurempia juuri köyhimmissä maissa ja maanosissa, kuten Afrikassa. Mantereen kattava HIV/AIDS epidemia syö jo ennestään rajallisia valtion varoja ja leskien sekä orpojen osuus on suuri. Sambian reilusta 12 miljoonasta kansalaisesta vähintään joka kuudes kantaa tartuntaa, joidenkin tilastojen mukaan luku olisi vieläkin suurempi. Keskimääräinen odotettu elinikä on alle neljäkymmentä vuotta. Silti epidemiasta kuulee täällä puhuttavan erittäin vähän, mikä on hämmentävää -jokaisella on kuitenkin lähipiirissään sukulaisia tai ystäviä, joita tauti on kohdannut.

Kuolinsyyn kertominen ulkopuoliselle ei ole kovin yleistä. Mikäli kyseessä on AIDS, on virallinen kuolinsyy usein heikenneen immuunijärjestelmän aiheuttama seurannainen, kuten malaria tai tuberkuloosi. Stigmatisointi HIV:n ja AIDS:n yhteydessä on edelleen vahvassa ja siihen liittyvä häpeä voimakasta.
Vaikka valtio takaa ilmaisen lääkityksen HIV-potilaille, on hoito ja ennaltaehkäisy on edelleen sattumanvaraista. Moni ei uskalla mennä testattavaksi ja odottaa enemmin siihen asti, kunnes sairaus alkaa todenteolla näyttää merkkejään. Olen kuullut miesten toteavan, että kaikkihan me jokin päivä täältä lähdemme. Monivioisuutta suosivassa kulttuuriympäristössä sambialaisten aviomiesten tyttöystäväkulttuuri on jossain määrin ymmärrettävää, vaikkakin äärimmäisen kohtalokasta ja surullista. Kun yksi ketjun osapuoli saa tartunnan, moninkertaistuu sairauden vaikutus leviämällä kulovalkean tavoin kaikille partnereille.

Toinen tuttavani totesi, että sairaus alkaa olla yksi sairaus muiden joukossa. Tämä kuvastaa ehkä myös asenne-eroa, joka sairauden suhteen vallitsee esimerkiksi Pohjoismaissa tai Afrikassa. Pohjoismaissa pelkän nimen mainitseminen aiheuttaa erittäin voimakkaita reaktioita ja pelonsekaisia tunteita. Täällä siitä puhutaan lähes kuten viimeaikaisten sateiden määrästä tai naapurin uudesta hiilikeittimestä. Paikallisten on vaikea ymmärtää, että kotimaassani tautiin menehtyneitä on tähän mennessä vain muutama sata. Yliopistotason koulutuksen saaneen paikallistuttavani arvaus oli miljoonaluokkaa!!

Sanomalehdet ovat täynnä kuolinilmoituksia 30-50 –vuotiaista, joita suku ja ystävät ovat jääneet kaipaamaan. Vielä useampien vuosien päästä saatetaan poisnukkunutta muistaa lehdessä ilmoituksella. Hautaustoimistot mainostavat palveluitaan ahkerasti niin televisiossa, lehdissä kuin muurien seinämaalauksissa. Kun Pohjoismaissa ihmiset vakuuttavat tätä nykyä mm. kissa- ja koiraystäviään pahimman varalle, on sambialaisilla mahdollista vakuuttaa itsensä kuolemantapauksen sattuessa kattamaan mm. hautajaiskustannukset.

Vaikka maassa on runsaasti orpokoteja ja orpojen asioita hoitavia kansalaisjärjestöjä, on konkreettinen silmästä-silmään tapaaminen aina emotionaalisesti vaikuttavin. Osallistuin toiseen morsiamelle ennen häitä järjestettävään morsiusjuhlaan ja paikan päällä tapasin 6-vuotiaan Natashan (suom. ”kiitos”). Reipas ja suloinen tyttö istui viereemme ja kertoi hetken päästä, että hänen 1-vuotias pikkuveljensä istui jonkin matkan päässä olevan naisen sylissä. Kysyin tytöltä, oliko tuttipullolla poikalasta imettävä nainen heidän äitinsä, johon sain erittäin hämmentävän vastauksen. ”Ei, heidän äitinsä on kuollut”. Silitin tytön kättä ja kerroin, että se oli todella surullista.

Olen ollut läsnä läheisen ystäväni kamppaillessa vakavan sairauden kanssa ja ollut todistamassa hänen viimeisiä hetkiään, mutta Natashan surullinen katse aikaansai toisenlaisen vahvan tunnekuohun. Sain tietää, että sekä äiti että isä olivat sairastuneet AIDS:iin ja todennäköisesti ainakin myös pikkuveli oli sairaudenkantaja. Toivottavasti tyttö itse oli säästynyt sairaudelta. Silti tyttölapsen tulevaisuus tämänhetken Sambiassa ei näytä valoisalta. Tästä kertoo osaltaan myös raskaana olevan kollegani kohtelu äitiysneuvolassa. Ystävättäreni annettua negatiivisen HIV testin, varoittivat kätilöt häntä samaan hengenvetoon, että vaikka oletkin toistaiseksi negatiivinen, on riskisi saada sairaus jatkossa suuri, koska OLET NAIMISISSA!! Lopuksi he vielä totesivat, että toivottavasti miehesi käyttäytyy kunnolla myös jatkossa!

Loppuun vielä karua tilastototietoa asian tiimoilta:

Democrafic survey of Zambia (DSZ) Thank you my volunteering Friend Kaisa H. for summarizing this!
Zambia facts of today: 1.Estimated adult (aged 15–49) HIV prevalence rate 15.2% (2007). 2. Girls aged 15-24 years are six times more likely to be infected than the boys of the same age group. 3. There are an estimated 130,000 children under the age of 15 living with HIV and many more young positive people who don know their status. 4. There is a strong evidence that young married women are at higher risk of HIV than single women of that age. 5.Orphans, Children (aged 0–17) orphaned by AIDS, 2007, estimate 600 000. 6. Young people (15-24 years) that have comprehensive knowledge of HIV prevention, 34 % female, 37 % male.
(Comprehensive knowledge of HIV= young persons who correctly identify the two major ways of preventing the sexual transmission of HIV (using condoms and limiting sex to one faithful, uninfected partner) and who know that a healthy-looking person can have HIV.)

Minna

Katukuvassa iImettäviä äitejä, eläviä illalliskanoja ja dvd:tä nigerialaiselokuvista

25.4.2010

Kuulin paikallisen kertovan vitsin, jossa filippiiniläinen, sambialainen ja suomalainen nainen olivat alasti kylpemässä joessa. Yllättäen paikalle saapui joukko miehiä, jolloin naiset häkeltyivät ja toimivat omille kulttuureilleen vaistonvaraisesti. Suomalainen nainen peitti käsillä rintansa, sambialainen lantionseutunsa ja fiippiiniläinen kasvonsa - filippiiniläiselle oli tärkeintä, ettei kukaan tunnistaisi, kuka hän on! Tämä kuvaa havainnollisesti eri kulttuurien välillä valllitsevia käsityksiä ruumiin tabualueista. Sambialaiselle lantionseutu on erittäin yksityistä aluetta, kun taas intialaisten naisten sharit paljastavat poikkeuksest naisten vyötärönseudun. Sambialaisnaiset imettävät lapsiaan usein myös liikkuessaan ja rintojen paljastaminen tuntuuukin olevan hyvin luonnolista.

Omistamissani vaatteissa ongelmana on housujen ja paitojen lyhyys vyötäröllä. Normaalisti liikkuessa tämä ei tuota ongelmaa, mutta etenkin pikkubusseihin sisään- ja ulosryömiessä paljastuu vyötärönseutu erittäin helposti. Paikallisen ystäväni kanssa kerran bussista noustessa, hän yritti nopeasti peittää paljastunutta vyötärönseutua nykimällä paitaa alaspäin.

Samaan aikaan länsimaalaisille annetaan kuitenkin lupa pukeutua esim. lyhyempiin hameisiin ja olkaimettomiin toppeihin. Täällä ymmärretään, että se on osa heidän tapakulttuuriaan. Sen sijaan, mikäli kävelisimme paikallisen kanssa kadulla lyhyissä hameissa, saisi paikallinen nainen pian osakseen paheksuvia kommentteja ja neuvoja mennä kotiin vaihtamaan ylle soveliaampaa vaatetusta!

Vierailin muutama viikko sitten toisen Lusakassa parhaillaan olevan vapaaehtoisen luona nuorille tarkoitetussa ammatillisessa oppilaitoksessa. Kävellessäni koulua kohti en ollut aivan varma sen sijainnista. Koulun kohdalla kuitenkin muutama nuorimies pysäytti minut ja kysyi, olinko etsimässä Kanyama Youth Programmia… oli ilmeisen selvää, että alueella vierailevat valkoihoiset suuntaavat pääsääntöisesti juuri samaisesta portista sisään. Tiedustellessani edelleen porttivahdilta tietokoneluokan sijaintia, katsoin hän minuun kysyvin silmin takaisin. Vaihtaessani kysymyksenasetteluni ja tiedustellessani valkoisen naisen olinpaikkkaa, oivalsi mies heti yskän ja osoitti tietokoneluokan sijainnin.

Päästyäni luokkaan olin asennoitunut siihen, että opetustunti olisi kesken ja joutuisin odottamaan sen päättymistä. Luokkaan astuessani hämmästyin kuitenkin todetessani, että luokka oli valkoista opettajaa lukuunottamatta tyhjä. Tiedotus uuden kurssin alkamisesta ei ole kovin yksiselitteistä. Tiedottamisvaikeuksien lisäksi opiskelijoiden opetukseenosallistumista hankaloittaa mahdollisuus saada kokoon tarvittavat varat lukukausimaksuihin. Mikäli opiskelija saapuu viikkojenkin päästä myöhässä paikalle, on virallinen syy usein joko oma tai lähisukulaisen sairastuminen. Pääsääntöisesti kaikki kuitenkin tietävät virallisen syyn.

Sambialaiset rakastavat televisiota. Saippuaoopperat ja musiikkivideot pyörivät kuvaruudulla kaiken päivää. Olen ollut aikalailla uutispimennossa, sillä paikallislehdissä kerrotaan hyvin vähän Sambian tai ainakin Afrikan ulkopuolisia uutisia, nettikahvilassa ollessa aika menee pääsääntöisesti sähköpostien kirjoittamiseen ja blogin päivittämiseeen ja vuokraemännän prioriteettina ilta-aikaan ovat hänen saippuaoopperansa. Tauoilla hän kääntää kanavan aina hetkeksi uutiskanavalle, mutta olen todennut uutisten seuraamisen tätäkin kautta melko mahdottomaksi.

Katsoin eräänä päivänä Borat –elokuvaa ja mietin samalla, miltä kazachstanilainen karrikoitu elämänmeno näyttää sambialaissilmin. Minulle pyöreänpulskeat maatuskanaiset, miespuolisten vodkan naukkailu ja ripaskan tanssiminen sekä vitsi hevosen vetämästä autosta loksahtivat helposti tiettyyn lohkoon aiempaa kokemustaustaa. Mutta miltä elokuva näyttää ihmisille, jotka asuvat kaukana venäläisvaikutteista. Paikallisille tutumpia ovat nigerialaiselokuvat, kongolainen rumbamusiikki sekä eteläafrikkalaiset tuotteet kaupan hyllyillä. Toisaalta elokuvasta löytyi myös ilmiöitä, joihin sambialaisen on suomalaista helmpompi samaistua, kuten elävän kanan kuljettaminen matkalaukussa sekä solidaarisuus suvun kesken. Samaan aikaan suomalaisnuori hädintuskin tietää, miten kokonainen kana paloitellaan tai mitä on asua yhdessä isovanhempien kanssa.

Minna

Maailmanpankin kirjastossa

20.4.2010

Vierailin eräänä aurinkoisena päivänä Maailmanpankin kirjastossa, josta löytyi mm. lista heidän projekteistaan Sambiassa 70-luvun alusta tähän päivään saakka. Projektien aiheita tarkastelemalla voi yleisluontoisesti seurata maan kehitysvaiheita 70-luvulta nykyaikaan.

70- luvulla ensimmäiset hankkeet käsittelivät pääsääntöisesti maan velkataakkaa ja julkisia menoja. 90-luvulta lähtien, monipuoluejärjestelmän synnyttyä ja kansainvälisten järjestöjen painostuksen alla uusi presidentti aloitti mittavan valtionlaitosten yksityistämiskampanjan, joka näkyy niin ikään Maailmanpankin hankelistalla 1992 lähtien. 1995 mittavan ulkomaanlainan anteeksiannon jälkeen listalta löytyy hankkeita koskien talouden elvyttämistä sekä yksityisen sektorin ja investointien edistämistä.



Vaikka maa on keskimääräisesti harvaan asuttu, kerääntyy väestöongelmat tiheään asuttuihin suurkaupunkeihin Lusakaan sekä Kuparivyöhykkeen kaupunkeihin. Suurkaupunkien asuinalueet on usein kaavoitettu hyvin paljon pienemmälle väestömäärälle, mitä alueilla nykyisin asuu. Koska julkisen infran rakentaminen laahaa muutenkin jäljessä, aikaansaa tämä mittavia ongelmia etenkin saniteettipuolella.

Toistuvia infra-aiheita koko tarkastelujaksolla ovat siten vesi- ja saniteettihuolto, kastelujärjestelmät, energiantuotanto, teiden- ja rautateiden kunto, tiedonsiirto- ja puhelinverkot sekä terveys- ja koulutussektorit. Sen sijaan listalta löytyi yllättävän vähän hankkeita koskien maan mineraali- sekä maataloussektoria.

Yllättävää oli niin ikään todeta, että kuivuuteen ja ilmastonmuutoksen liittyviä hankkeita löytyy listalta ainoastaan yksi kutakin. Myöskään gender –asioihin ei juuri ole panostettu. Tätä koskevia hankkeita on jopa peruutettu samoin kuin useampia energia- ja tiedonsiirtoverkosektorien yhteistyötä koskevia hankkeita. Jatkuvuuden lisäksi ongelmana täällä tuntuu olevan haluttomuus yhteistyöhän eri sektorien ja järjestöjen välillä. Tämä johtuu puolestaan edelleen politiikasta ja rahoitusriippuvuudesta. Omassa järjestössäni on parhaillaan käynnistymäisillään projekti, jossa rahoittaja on hankealuetta määritellessään nähnyt tarpeen eri osapuolten yhteistyön ja paikalliseverkostojen voimistamiselle.



Viimeaikaisemmista aiheista esiin nousevat uusina yrittäjyys, kilpailukyky, paikallisosaamisen vahvistaminen, biodiversiteetti (etenkin siementen osalta) sekä kansalaisjärjestöjen ja julkisen sektorin osallistuminen infrastruktuurin kehittämiseen. Löytyipä listalta myös hanke koskien sikainfluessaepidemiaan varautumisesta. Aihe on siis ainakin teoriatasolla saavuttanut maan, vaikka selvitystyö odottaakin vielä aloitusta.

Viimeisimpinä hankeaiheina on selvitys jatkuvuuden edistämisestä ja vahvistamisesta. Täällä kuulee valitettavan usein hankkeista, joiden päätyttyä hankekaudella hankittu arvokas tieto, kokemus ja verkostot tuntuvat raukeavan kuin savuna ilmaan. Osa mukana olleista paikallisista saattaa vielä yrittää jatkaa toiminnan kehittämistä ja verkostojen ylläpitämistä, mutta ilman varsinaista kokoavaa voimaa tai virallista fasilitaattoria saa paikallisverkosto harvemmin voimaannutettua itsensä pidemmällä tähtäyksellä.

Minna

Mies, nainen ja työnjako

16.4.2010



Vaikka molemmat aviopuolisoista kävisivät töissä ja vaikka vaikka nainen ansaitsisi jopa miestä enemmän rahaa, on nainen pääsääntöisesti alisteinen miehelle. Aviopari saattaa tulla kotiin samalla autolla ja kotiin päästyään, mies rentoutuu television edessä ja antaa käskyjä naiselle keittää teetä, laittaa ruokaa jne. Mies saattaa välillä poiketa kavereidensa luona lähikuppilassa ottamassa muutaman oluen ja mikäli ruoka ei ole valmista hänen palattuaan kotiin, on hän vihainen vaimolleen.

Sama kuvio toistuu myös maaseudulla. Siellä sekä mies että vaimo työskentelevät ensin päivän pellolla. Työpäivän jälkeen vaimo etsii ensin polttopuut ruoanlaittoa ja kylpyvedenlämmittämistä varten, miehen levätessä. Nainen tekee ensin tulet, lämmittää miehelleen kylpyveden, valmistaa ruoan, pitää huolta lapsista, pesee pyykkiä samaan aikaan, kun mies rentoutuu loppuillan. Kuulostaa karrikoidulta, mutta on valitettavan tuttu osa sambialaisperheiden nykyarkea.

Länsi-Sambiassa on kulttuureita, joissa on sanonta ”Mikäli miehesi ei enää annan sinulle selkäsaunoja, hän ei enää rakasta sinua”. Näin vaikka maassa perhevälivalta on yleisesti kielletty laissa. Naiset kuitenkin suvaitsevat ruumiillisen kurittamisen, sillä valittaessaan he saattavat joutua suljetuksi yhteistön ulkopuolelle. Toisaalta naisilla ei usein ole taloudelllisia mahdollisuuksia erota väkivaltaisestakaan miehestä.

Tapaamani yli 30 nainen sanoi, että koska mies ja nainen eivät voi asua yhdessä ennen avioliittoa, saattaa mies esittää kihloissaoloaikana aivan eri ihmistä, kuin mitä hän todellisuudessa on. Toisaalta mikäli naimaton mies ja nainen asuvat yhdessä useamman kuukauden ajan, katsotaan heidän paikalliskulttuurin mukaan olevan aviossa. Tässä tapauksessa mm. ”aviorikoksesta” saattaa saada huomattavan summan sakkoja, ja mikäli sinulla ei ole varaa maksaa, saatat joutua sovittamaan rikkeesi vankilaitoksessa.

Keskustellessani sambialaismiesten kanssa, ovat he kertoneet, että ihannevaimoehdokas on heitä vähemmän koulutettu ja vähintään viisi vuotta miestään nuorempi. Aviopuolisoille nimetään jo heti alussa ”luotettuja henkilöitä”, jotka opettavat miestä tulemaan hyväksi aviomieheksi sekä naista hyväksi vaimoksi. Nämä henkilöt seuraavat sittemmin henkilöiden elämää läheltä ja sopivat tarvittaessa jonkinlaisina kotispsykologeina ja riidansovittelijoina.

Hämmentävimpiä ovat olleet keskustelut naimissa olevien miesten yleisestä tendenssistä luoda suhteita avioliiton ulkopuolella. Miehet myöntävät avoimesti omistavansa useita tyttöystäviä, joita he tapaavat säännöllisesti. Tyttöystäville ostetaan vaatteita, annetaan rahaa ruokaan, puheaikaan tai kampaajaan ja jopa maksetaan heidän asumiskustannuksiaan.

Toisaalta miehen rooli ei ole helppo nykysambiassa, sillä heidän on kustannettava sekä vaimojen että tyttöystävien eläminen. Mikäli vaimo käy töissä, olettaa hänen sukulaisensa usein tyttären sponsoroivan edelleen vanhempiensa ja sukunsa menoja. Olen kuullut tapauksista, jossa vaimo ei osallistu lainkaan avioparin yhteisen kodin menoihin, vaan joko säästää rahansa tai antaa rahaa edelleen omalle suvulleen.

Kaupunkien kaduilla näkee yhä useammin nuoremman sukupolven isiä, jotka kantavat ylpeinä lapsia sylissään ja viettävät vapaa-aikaa yhdessä vaimojensa kanssa. Yksi YK:n vuonna 2000 asettamista vuosituhattavoitteista oli sukupuolten välisestä tasa-arvon parantaminen ja Sambian maatavoitteeksi tälle asetettiin vuosi 2015. Tasa-arvoon on kuitenkin vielä suunnattoman pitkä matka ja se tulee vaatimaan vielä paljon ponnisteluja ja aikaa.

Minna

Pääsiäisloma Zanzibarissa

12.4.2010

Sambia on todellinen sisämaa. Koska maassa on vain muutama järvi ja suuret joet ovat kaukana esimerkiksi Lusakasta, eivät ihmiset ole tottuneet veteen materiaalina. Lusakassa on myös paljon ihmisiä, jotka ovat matkustaneet elämässään hyvin vähän omassa maassaan, saatikka naapurimaissa. Uimataito on harvinaista, vesipelko sitäkin yleisempää.

Kerrottuani siitä kuinka olimme Dar Es Salaamista ensin ottaneet 10 minuutin lautan joen yli poukaman toiselle puolelle, kauhistutti pelkkä ajatus vuokraemäntääni. Ensinnäkin jouduin selittämään hänelle käsitteen lautta, ”ferry”. Toisaalta tämä on aivan ymmärrettävää. Miksi ihmisten käsitevarastoon kuuluisivat sanat, joita he eivät koskaan elämässään tarvitse. Lautan lisäksi tällaisia ovat mm. sukeltaa, snorklata, aurata lunta tai lasketella. Samalla olen todentanut tilanteita, joissa eurooppalaiselle itsestäänselvät yleiskäsitteet, kuten dinosaurus, macho ja ”Polish president”, ovat olleet ihmisille tuntemattomia.

Myös äyriäismaailmaan kuuluvat sanat katkarapu, rapu ja mustekala ovat vieraita. Tämä tuli jälleen esille kertoessani paikallisille sitä, kuinka helppoa Tansaniassa oli nauttia näitä herkkuja tuoreena. Suomessa vieraillut kollegani kertoi, että hänelle oli tarjottu vierailun aikana katkarapuja, ja vaikka hän oli kuinka yrittänyt ajatella maistavansa näitä ja osoittaa näin kunnioittavansa paikalliskulttuuria, ei hän ollut lopulta kyennyt tähän. Hän oli ajatellut mielessään, että on parempi kieltäytyä kohteliaasti, kuin altistaa tilanne sille epämielyttävälle vaihtoehdolle, että hän antaisi ylen katkarapuja maistaessaan!

Keskustelimme samalla lisää paikalliskulttuurin erikoisherkuista. Kollegoilleni oli melko itsestäänselvää nauttia grillattua villirotan lihaa, jonka he kertoivat saavan erikoisen pikantin maun, mikäli rotta grillataan karvoineen päivineen. Kuten kaloista, myös rotista syödään kaikki osat pää mukaan lukien. Toinen kollega kertoi apinanlihan syönnistä, mikä niinikään ei ole aivan tavatonta maassa. Hän oli itse kerran ollut hyvin lähellä maistaa apinanlihaa, mutta kadottaneensa äkillisesti ruokahalun serkun kiikuttaessa pöytään apinan pään ja aloittaessa herkuttelun silmämunista. Harmikseni 80-luvun Indiana Jones elokuvat olivat heille vieraita.

Tansaniassa valkoisen on helpompi kävellä kadulla omissa ajatuksissaan, sillä ainakaan daressalaamilaiset eivät tuntuneet olevan kovin kiinnostuneita siitä, mitä ohikulkijalle kuului. Maassa on Sambiaan verrattuna hyvin paljon intialaisia, joista suuri osa on muslimeita. Moskeijoiden rukouskutsuhuudot ovat silti tuttuja myös Sambiasta. Lusakan keskustan talot ovat pääsääntöisesti kaksikerroksisia, Dar Es Salaam muistuttaa jo enemmän kaupunkia keskustan kerrostaloineen ja korkeine toimistorakennuksineen.



Matka Zanzibariin kestää nopealla aluksella 1,5 tuntia ja perillä satamassa saapujaa odottaa hektinen matkustajamassa kantamuksineen ja tuomisineen – sekä läkähdyttävä kuumuus. Satamamaisemaa hallitsevat osin korkeat tavarakonttivuoret, osin kauniit satamarakennukset. Nautimme rantakadulla grillattuja merenantimia, itse valitsin barrakudaa, haita, katkarapuja sekä grillattua banaania. Tällä kertaa tarjolla oli tavallista banaania, myöhemmin saman matkan aikana pääsin myös nauttimaan keitettyä vihreää banaania, jota käytetään yleisesti tietyissä Afrikan maissa perunan tapaan.
Matkalla majapaikkaamme auton rengas puhkesi ja mukana ollut vararengaskin sattui olemaan jo valmiiksi puhki. Niinpä odottelimme tien vieressä sijaiskyydin saapumista ja seurasimme auringon painumista horisontin taakse.



Tansania, kuten Kenia ovat Masaiden aluetta. Zanzibarissa perinteisiin Masai- asuihin sonnustautuneisiin nuoriin miehiin törmäsi tämän tästä. Paikallistuttavamme, kesyn apinan omistanut nuori mies kuitenkin kertoi, että pääosa saaren Masaista on ”epäaitoja”, massaturismin iloksi sinne tuotettuja nuorukaisia. Rantaviivaa hallitsikin vieri viereen rakennetut lodget ja hotellit meidän asuttamastamme halvasta reppumatkailijamallista aina hulppeisiin Espanjan aurinkorantamaisiin useampikerroksisiin hotellihuoneisiin.

Arki koitti kuitenki jälleen pian ja töihin palattuani löysin yhteistyökumppanin toimistosta jälleen tutut naamat – oman henkilökunnan lisäksi huoneessa vierailee lisäkseni tiuhaan tahtiin toisen yhteistyökumppanin kaksi työntekijää. He muuttivat pois samaisesta huoneesta useampi kuukausi aiemmin, mutta tuntuvat pitävän huonetta kuin omana olohuoneenaan. Tällä kertaa siivooja rentoutui täydellisesti iltapäivätauollaan ja kuorsasi tuolilla hetken suu auki. Ehkä hänellä oli ollut kiireinen pääsiäisloma sukulaisvierailuineen.

Minna

Leipää ja sirkushuveja kansalle

5.4.2010

Suomalaislasten tulisi ottaa esimerkkiä sambialaissisaristaan. Täällä lapset osallistuvat poikkeuksetta kotitaloustöihin, välillä tuntuu, että heiltä odotetaan kohtuuttomankin paljon. Perheen teini-ikäsiten tyttärien ollessa kotona, odottaa äiti tyttärien tekevän kaiken kotityön – jopa tuovan hänelle janon yllättäessä tarjottimella kylmää vettä juotavaksi. Tarjotessaan lasia he vielä niiavat kunnioituksen osoituksena äitinsä edessä. Sama pätee myös poikalapsiin suomalaissilmin näyttäytyvän ”passauttamisen” suhteen. Kärsivällisyyttä näillä lapsilla tuntuu riittävän yllin kyllin.

Toinen maata vahvasti leimaava tekijä on uskonnon vahva rooli yhteiskunnassa. Uskonto tuntuu rappeutuneen kolonialismin isäntävaltioiden kansalaisten keskuudessa, mutta entisten alusvaltojen ihmiset harjoittavat uskontoa edelleen ahkerasti. Kysyessäni useammalta tuttavaltani, mitä he tekivät pääsiäisloman aikana, sain vastaukseksi, että he olivat käyneet kirkossa. Paikalliset saattavat suorastaan paheksua, mikäli kieltäytyy heidän kirkkoontutustumiskutsustaan. Samaan tapaan paikalliset paheksuvat toista paikallista, mikäli tämä ei käy lauantain tai sunnuntain hartaushetkissä.

Sambiassa valkoihoinen on yhä edelleen hämmästyttävän eksoottinen ilmestys katukuvassa. Hiljattain tutustumani henkilö esitteli minua sekä työtovereilleen että ystävilleen tapaan, jossa oli ihailunsekaista ihmetystä. Maassaoloni alkuaikoina eräs bussikuski pyysi minua istumaan etupenkille viereensä. Hetken päästä hän kertoi, että olin ensimmäinen valkoihoinen, jonka kanssa hän oli koskaan keskustellut. Toivottavasti en kuitenkaan tulisi olemaan viimeinen.

Kylään tulossa olleet lapset eivät olleet uskoa kerrottaessa heille etukäteen, että talossa asuu tätä nykyä muzungu. ”You see, I told you” – oli vuokraemännän kommentti hämmentyneiden poikien tarkastellessa minua tummat silmät pyöreinä. Lähiöissä kävellessä pikkulasten ”How are you” –huudot seuraavat takuuvarmasti minne menetkin. Sen sijaan paikalliset sylilapset ovat vierastaneet pääsääntöisesti outoa ilmestystä. Vuokraemännän siskon vajaan vuoden ikäinen tytär on nähnyt minut jo useaan otteeseen ja on edelleen hyvin skeptinen minut nähdessään.

'

Jouduin yllättäen myös tanssimaan kaksisataapäisen yleisön edessä tulevalle morsiammelle ennen häitä järjestetyssä juhlassa, Kitchen partyssa , jossa naispuoliset sukulaiset ja ystävät tuovat morsiamelle etukäteen häälahjat. Morsian päättää itse tulevan keittiönsä värisävyt ja kertoo toiveensa muille. Kaikki paketit avataan ja asetetaan näytille tulevan keittiön tapaan- jonka lisäksi tapahtumassa tietysti syödään, juodaan, lauletaan ja tanssitaan.



Tämä nimenomainen keittiöjuhla oli tavanomaista isompi ja juhlan ainoana ei-paikallisena jouduin runsaan yleisön eteen keinuttamaan lanteita yrittäen parhaani seurata esitanssijan mallia. Kuulin jälkeenpäin kovasti kohteliaita kehuja siitä, kuinka fleksiibeli olen ja että usea sambialainen nainen ei pystyisi edes välttämättä samaan. Otin kohteliaisuudet kiltisti vastaan – taito, jota olen harjoittanut Ruotsissa asuessani -vaikka tiesinkin kyseessä olevan vain kohteliaisuusfraasin.

Harmikseni jäin järjestön pitkittyneen vuosikokouksen vuoksi paitsi juhlan alkuosasta, jossa tulevalle morsiamelle annetaan neuvoja tulevaa avioelämää varten. Neuvojen sisällön johdosta juhlaan osallistuu ainoastaan aikuisia naisia. Kaikki olivat kuitenkin lopulta kovin tyytyväisiä tapahtuneeseen, näin myös itse ensijärkytyksestä toivottuani, ja tuleva aviopari sai siten tanssinumerostani eksoottisen lisämausteen häävideoonsa.

Minna

Karibajärvi-yksi maailman suurimmista tekojärvistä

23.3.2010

Vaikka Sambian vesivaranto on huomattava katttaen kaikkiaan puolet koko eteläisen Saharan vesivarannosta, kaipaa suomalaisena täällä järviä ja vettä yleensä. Maassa on suuria jokia, jonka ansiosta maan energiantuotanto on taattu, mutta jokien virkistyskäyttöä rajoittaa niitä asuttavat krokotiilit. Näin myös Karibajärvessä. Yövyin ensimmäisen yön hallituksen ylläpitämässä majatalossa ja parkkeerasin itseni seuraavana aamuna rannalle ei-kenenkään maalle paistattelemaan päivää. Hetken kuluttua viereisen majapaikan työntekijä kuitenkin tuli hienovaraisesti kehottamaan minua siirtymään turvallisempaan paikkaan, sillä krokotiilit saattaisivat hyvinkin keksiä tulla vedestä maalle.

Menomatkalla sain kyydin Lusakassa asuvalta italialaiselta naiselta. Nainen kertoi syntyneensä Sambiassa, joten hänen italialaisuutensa oli siten kyseenalaisempaan. Nainen kertoi niin ikään, että heidän matkaseurueensa kaksi muuta jäsentä tulisivat perässä toisella autolla. Toinen heistä oli etiopialais-kreikkalainen ja toinen, vapaa-ajan talon Karibajärven alueella omistava mies intialais-sambialainen. Autokyydissämme kolmantena matkustajana ollut kolumbialaismies yllätti edelleen kertomalla, että hän oli vain käymässä Sambiassa, mutta että hän oli itse asiassa asunut Ruotsissa viimeiset 30 vuotta. Oli jokseenkin hassua keskustella Sambiassa kolumbialaisen miehen kanssa ruotsiksi!

Karibajärvi kuuluu yhteen Lonely Planetin & Co:n suottelemiin pääkohteisiin maassa. Silti jo yöpymispaikkojen kyltitysten heikko taso kertoo osaltaan siitä, miten vähän alueeseen on toistaiseksi panostettu turistien houkuttelemiseksi. Muiden kertoman mukaan Livingstone ja Viktorian putoukset ovatkin toistaiseksi ainoa varsinainen turistikohde, jossa palvelut on kehitetty pidemmälle kattamaan vierailijoiden eri tarpeita. Toisaalta vastatessani Zambezi Airlinesin asiakastyytyväisyyskyselyyn heidän palveluistaan, hämmästyin nähdessäni kysymyksen, voisiko heidän palvelujaan verrata muiden kansainvälisten lentoyhtiöiden tarjoamaan palvelutasoon. Kysymyksenasettelu on mielestäni jopa surullinen, ”kansainvälinen” ja ”länsimainen” eivät tulisi olla mittareina tai päämäärinä. Paikallinen leima riittävän ystävällisellä asiakaspalvelulla sen sijaan olisi tavoiteltavampaa. Kerroin tämän heillle myös palautteena – entisenä markkinatutkijana olisin ainakin itse iloinen tästä tiedosta.

Viikonloppuvierailumme aikana kävimme katsomassa alueella sijaitsevaa massiivista patorakennetta ja samalla pääsimme astumaan jalallamme pikapikaa myös Zimbabwen puolelle. Patoluukut oli avattu juuri viikkoa aiemmin ja valtava vesimäärä purkautui raivokkaasti järvestä takaisin Kariba-jokeen, joka puolestaan yhtyy edelleen maan suurimpaan jokeen Sambesiin.

Etenkin pienempien paikkakuntien paikallismarkkinoilla on runsaasti kojuja, jossa myydään käytettyjä vaatteita vauvasta vaariin. Lähestulkoon suoranaiseksi järkytyksekseni kuulin, että kyseeessä on Euroopasta tuodut käytetyt vaatteet! Näin ollen moni hyväntahtoisuuttaan vaatekeräykseen vaatteitaaan lahjoittanut pettyisi suunnattomasti tänne tullessaan. Lisäksi halvat käytety vaatteet heikentävät paikallistuottajien mahdollisuuksia uusien kankaiden ja tuotteiden myynnissä. Muita sambialaisten vaatettajia ovat kiinalaiset halpavaatevalmistajat ja paikallisoperaattori Zain, jonka logolla varustettuihin t-paitoihin ja lippiksiin sonnustautuneisiin paikallisiin törmää tämän tästä.



Paluumatkalla minibussi täyttyi tuttuun tapaan tuomisista kaupunkiin. Bussiin lastattiin vihannes- ja hiilisäkkejä, elävä kana sekä tuoreita, joskin jo muuten elottomia kaloja. Lämpimässä ilmanalassa nämä ruokatarvikkeet antoivat ”pikantin” lisätuoksun hikoilevien matkustajien omaleimaisen normituoksun lisäksi.

Minna

Money makes the world go round

16.3.2010 On ollut valitettavaa nähdä, mikä merkitys rahalla on Sambian eri yhteiskuntaluokissa. Köyhillä on tasaisen riittämättömästi rahaa käytössään, vauraammilla elämä kulkee usein sykleittäin. Koska suuri väestön työllistäjä on kansalaisjärjestöt, riippuu työntekijöiden käytössä oleva varanto ulkomaisen rahoittajan budjettikausista ja määrärahojen tulouttamisajankohdista. Suureksi hämmästyksekseni kuulin hiljattain, että yhteistyöjärjestön työntekijät olivat olleet ilman palkkaa jo 2,5 kuukautta!!

Kun rahaa on jälleen käytössä, humaltuu saaja herkästi äkkinäisen hyvinvoinnin myötä ja kuluttaa rahaa surutta yleishyödyttömiinkin tarkoituksiin. Vuokraemäntäni on elänyt kaksi kuukautta kädestä suuhun ja kun rahaa on jälleen saatavilla, sijoitti hän sitä surutta mm. asunnon sisustamiseen ja rakastamaansa kalliimpaan likööriin. Olen iloinen hänen puolestaan, sillä on ollut surullistaa seurata toisen mielialan asteittaista apenemista – silti hän tuntuu yhtäkkiä täydellisesti unohtaneen hänelle pari kuukautta aiemmin lainaamani velkasumman. Lisäksi vesihana vuotaa edelleen, alivuokralaisen omat ulko-oven avaimet on yhä teettämättä, torakat myrkyttämättä, keittiön jakorasia hankkimatta puhumattakaan pitkään puheenaiheena olleesta jääkaapista. First things first – henkilökohtaisesti en kuitenkaan pystyisi toimimaan samalla tavalla.

Paikallisten suhde rahaan on mietityttänyt useaan otteeseen muutoinkin. Julkinen sosisaaliturva puuttuu lähes täysin ja pankkisektori tulee harvoin vastaan yksityishenkilöiden lainantarpeissa. Suurimmat työpaikat paikkaavat täällä valtion puutteellista tukijärjestelmää tarjoamalla työntekijöille sekä heidän perheilleen maksuttomat terveydenhoitopalvelut yksityisklinikoilla sekä takaamalla heidän pankkilainansa asunnon-ostossa. Asunnon hankkiminen tässä tapauksessa on verrattain yksinkertaista ja edullista, sillä tavanomainen takaisinmaksuaika kohtuullisilla kuukausierillä on usein vain noin 4-5 vuotta!!! Ei siis ihme, että varakkaimmat hankkivat vanhuuden turvaksi useampia taloja.

Toisaalta harva täällä on kuitenkin niin onnekas, että työpaikka tarjoaisi heille tällaiset etuudet. Muussa tapauksessa lähiympäristö toimii kansalaisten hätävarana. Vippilainan saaminen tuntuu olevan suhteellisen helppoa. Tämä on melkoisen yllättävää, sillä yksityisvippaajien takaisinmaksukyky (ja –halukkuus) tuntuu olevan ikuinen puheenaihe täällä. En ole myöskään ensimmäinen enkä tule olemaan viimeinen vapaaehtoinen, joka on lainannut rahaa paikallisille, joutunut perimään summia takaisin pidemmän aikaa, kuullut varoituksen sanoja sekä länsimaalaisilta että paikallisilta ja joutuu lopulta kirjaamaan osakseen tiettyjä luottotappioita maasta poistuessaan.

Yhtenä suurimpana positiivisena yllätyksenä koin kuitenkin sen, että jouduttuani itse kerran hetkelliseen käteispulaan, sain lainattua rahaa paikalliselta ystävättäreltäni. Kyseessä ei ollut suuri summa, mutta oli todella ilahduttavaa huomata omistavansa ystävä, johon saattoi tukeutua kiperässä tilanteessa!

Minna

Chipatassa kylässä

10.3.2010

Italialaisten vapaaehtoisten mukaan mäkiä ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua vuoriksi. Silti lähellä Malawinrajaa sijaitsevaa Chipataa reunustaa suomalaissilmin tarkasteltuna vuorimaiset maisemat. Muutenkin elämä Chipatassa on rauhallisempaa, yksinkertaisempaa ja hiljaisempaa. Kaivattu hengähdystauko Lusakan hälinän jälkeen.

Yhdessä Chipatan suomalaisten etvojen sekä italialaisten vapaaehtoisten kanssa lähdimme kipuamaan ylös vuori-mäkiä. Italialaiset tosin eivät kutsu itseään myöskään puhtaasti italialaisiksi, sillä he ovat kotoisin maan pohjoisosan autonomisestaTirolista ja pitävät itseään enemmän itävaltalaisina. Heidän kertomansa mukaan mm. baskit sekäk itse Dalai Lama olisi käynyt tutustumassa heidän maakuntaansa oppiakseen tirolilaisten hyvin toimivasta hallintojärjestelmästä.

Itse ylöskiipeäminen on kuitenkin yksiselitteistä. Valitsimme mäistä lähimmän ja helpoimman näin alkuun. Mäelle johti hiekkatie, joka palvelee huipulla sijaitsevaa kolmen koplaa eli teleoperaattoreiden Zainin, MTN:n sekä Cell Z:n verkkomastoja.

Tankattuamme lisäenergiaa mukaanottamistamme eväsleivistä lähdimme laskeutumaan alas mäen vastakkaista rinnettä. Seurasimme alas johtavaa polkua, ja vasta hetken päästä tajusin, miksi sillä kohtaa oli niin aukeaa puista ja pensaista - polku nimittäin seurasi pitkin sähkövoimalinjaa. Kyseenalaistin jo tässä vaiheessa polun seuraamisen järkevyyden, koska olen jo nähnyt sen verran paikallisia sähkölaitteita ja –johteita, etten ollut aivan varma alueen turvallisuudesta. Kehotin muita kuitenkin pysyttelemään kaukana sähkötolpista. Heitä ei tilanne tuntunut vaivaavan tässä vaiheessa.

Puolessa välissä matkaa kuulimme ensin sähähdyksen. Hetken päästä saavuimme kohtaan, jossa joku oli tuoreista jäljistä päätellen juuri kaatanut puun linjan vieressä. Henkilö oli mitä ilmeisemmin itsekin pelästynyt tekoaan ja kadonnut pikaisesti paikalta. Tarkoituksena ei ilmeisesti kuitenkaan ollut kaataa puuta sähkölinjan päälle. Ohitimme paikan nopeasti, sillä puu taivutti johtoja yhä alemmas ja aiheutti pieniä kipinöitä.

Päästyämme mäen alle tapasimme alueella työskentelvän paikallisvartijan. Kerroimme näkemästämme ja hän kertoi raportoivansa siitä edelleen valtiollisen sähköyhtiön, Zescon, paikallistoimistolle. Seurasimme miestä hänen vartiopaikalleen, josta havaitsimme savun nousevan tapahtumapaikan kohdalta. Jätimme lopun heidän hoidettavakseen ja jatkoimme matkaamme alaspäin.

Italialiset vapaaehtoiset asuvat lähiössä, jossa he vuokraavat talon yhtä siipeä. Heillä ei ole lainkaan sähköistä keittomahdollisuutta, vaan he valmistavat ruokansa ulkona hiilikeittimellä. Koska italialainen ei kuitenkaan selviydy ilman pizzaa, on miespuolinen vapaaehtoinen rakentanut heidän pihalleen paikallistiilistä pizzauunin, jossa he paistavat itselleen pizzaa sekä leipää!

Suunnitelmissa oli ollut valmistaa pizzaa myös suomalaisvieraille samaisena sunnuntaina, mutta harmiksemme suunnitelma peruuntui tällä kertaa. Chipatassa pari vuotta asunut englantilaisnainen oli kutsunut meidät kaikki muzungu – kokoontumiseen, joka oli jo perinteeksi muodostunut teehetki paikallisvapaaehtoisille. Paikalla oli noin parikymmentä henkeä eri maista; toiset olivat pariskuntia, jotka olivat olleet maassa jo yli kymmenen vuotta, toiset olivat vasta noin viikon vanhoja.

Oli mielenkiintoista kuunnella kahden yli viisikymppisen miehen ajatustenvaihtoa heidän kokemuksistaan maasta ja sambialaisista. Toinen oli asunut Sambiassa jo 13 vuotta ja toinen noin viisi kuukautta. Molemmat olivat täällä vapaaehtoistaustaisesti. Viiden kuukauden omaava, eläkeikää lähestyvä hollantilainen lääkäri kertoi, että hän oli ottanut selkeän linjan paikallisten rahanpyyntöyrityksiin. Hän tarjoaisi heille mielellään työtä asuintalossaan palkkaa vastaan tai kehottaisi heitä kouluttautumaan ja etsimään töitä elantona saamiseksi. Sambiassa ei ole hävettävää pyytää rahaa ja koska yhä useampi on huomannut, miten helpolla sitä välilä pyytämällä saa, löytyy pyytäjiä pikkulapsista vanhuksiin.

Toinen miehistä kertoi myös, että hän on ottanut tiukan linjan rahanlainauksen suhteen. Luulen, että lähes jokainen tänne tuleva käy alussa pitkän keskustelun itsensä kanssa rahan suhteen. Eräs tapaamani tuttava selitti juuri hiljattain, että valkoista ihoa ja rahaa pidetään täällä synonyymeinä. Jokaisella valkoisella oletetaan olevan kotimaassaan talo, auto ja suuret tulot. Yhtälailla jokaisen valkoisen oletetaan ajavan täällä autoa. Julkisia busseja käyttävänä ja hyvin paljon pitkiäkin matkoja kävelevänä valkoisena herätän täällä hämmennystä. Yhtälailla suurta ihmetystä saan aikaan pesemällä itse pyykkini, kokkaamalla oman ruokani sekä siivoamalla huoneeni. Paikallisten on vaikea ymmärtää, ettei Euroopassa juuri ole kotiapulaisia, vaan työssäkäyvät naiset tekevät myös kotityöt pitkälti itse.

Chipatan vierailun aikana kävimme myös kylässä suomalaisvapaaehtoisten intialais-sambialaisen vuokranantajaperheen luona. Mies ja nainen kuuluvat siihen ”erikoiseen” joukkon sambialaisia, joiden vanhemmat ovat intialaisia, mutta jotka ovat itse syntyneet Sambiassa. Näitä on maassa yllättävän paljon.

Pariskunnan lapset olivat jo lentäneet pesästä pidemmän aikaa sitten ja he asuttivat isoa taloa kahdestaan. Pihapiirissä on suomalaisten vapaaehtoisten vuokraaman kolmen makuuhuoneen tilavan talon lisäksi palvelusväen asuttama pienempi ja vaatimattomampi maja. Palvelusväki koostuu ainakin neljästä henkilöstä, joiden joukossa mm. porttivahti ja sisäkkö. Perheen mies käy edelleen töissä, mutta vaimon päivät täyttyvät leipomisesta ja ruoanlaitosta.

Perheen mies kertoi mielenkiintoisia tarinoita Sambiasta ja maan kehityskulusta. Ensimmäisen presidentin, Kaudan, aikaan ihmisillä oli ollut työtä, mutta myös samaan aikaan esim. pitkiä ”leipäjonoja” ruokaöljyn, sokerin ym. saaamiseksi. Lisäksi hallitus oli mm. määrännyt siirtolaiset avioitumaan sambialaisen puolison kanssa, voidakseen jatkaa asumistaan maassa. Isännän tarinoidessa, emäntä tarjosi aivan mahtavaa chai-teetä sekä suolaisia samosa-piirakoita, pikkukakkuja ja keksejä. Chai on maukasta maitoteetä, jonka täyteläisen maun salaisuuten on mm. inkivääri, kaneli ja mustapippuri - makunautinto, josta olen päässyt osalliseksi aiemmin Nepalissa Himalajanvuoristokiipeilyn yhteydessä.

Minna

Asiakas on kuningas – vai onko?

4.3.2010 Lusakalaisystäväni epäili vahvasti, että saisin koskaan takaisin rahoja, jotka lainasin vuokraemännälleni. Tämä epäily tuli siis paikalliselta, vaikka itse halusin vakaasti uskoa rahojen takaisinmaksuun. Toisaalta voisin aina käyttää velan seuraavaan vuokranmaksuun, joten siinä mielessä tilanne ei näytä kovin vakavalta. Vakavammalta vaikuttaa tilanne paikallispankin kohdalla, jolta en ole vieläkään saanut summaa, jonka yritin nostaa vuokranmaksuun tammikuun lopussa. Automaatti veloitti rahat tililtäni, mutta rahoja se ei koskaan sylkäissyt sisältään.

Kahden kuukauden odottamisen ja useamman pankkikäynnin jälkeen, sain vihdoin selville, että minun asiakkaana pitääkin ottaa yhteyttä suomalaispankkiini ja pyytää heitä vuorostaan olemaan yhteydessä sambialaispankkiin palautuksen aikaansaamiseksi!? Tämän tiedon sain painottamalla, etten tällä kertaa poistuisi konttorista ennen kuin saisin varmuuden rahojeni palauttamisesta.

Suomalaispankki sen sijaan ylitti kaikki odotukseni nopean reagoinnin sekä ystävällisen ja auliin asiakaspalvelun suhteen! Vaikka kyseessä on heidän kannaltaan hyvin pieni summa rahaa jostakin, mihin he ovat vielä täysin syyttömiä, soitettiin Suomesta seuraavana päivänä siitä, kun olin laittanut heille viestiä heidän kotisivujensa yhteydenottolomakkeen kautta!!! Langan toisessa päässä ollut nuorimies kertoi heti alkajaisiksi, että olin onnekseni ottanut heihin yhteyttä ennen kahden kuukauden umpeutumista tapahtumapäivämäärästä. Neljää päivää myöhemmin asia olisi muutoin rauennut suomalaissäännösten mukaan!

Sambialaispankki oli tähän mennessä ainoastaan pallotellut asiaa pöydältä toiselle,
enkä ole aivan vakuuttunut, onko tämä osa heidän väsytystaktiikkaansa vai osoitus paikallisen aikakäsityksen suhteellisuudesta tai suhteettomuudesta. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä olisi käynyt, mikäli kahden kuukauden aikaraja olisi ylittynyt – kuluttajavalituslautakuntaa vastaavaa kuluttajaintressijärjestöä on todennäköisesti turha etsiä maasta.



Asiakaspalvelu täällä on kaikkinensa vielä lapsenkengissä. Työntekjät valtion virastoissa yhtälailla kuin julkisissa liike- ja palveluyrityksissäkin pitävät asiakkaita enemmänkin päivärytmiä sekoittavina häiriötekijöinä, kuin heidän palkkansa maksajina. Henkilöstöresurssoinnissa on länsimaalaisajattelun mukaan paljon ilmaa ja työntekijälukumäärä ylittää yllättävän usein asiakasmäärän. Etenkin pääosin naisille suunnatuissa palveluissa henkilökuntaa riittää asiakasta palvelevan työntekijän ympärille hämmästelemään ja seuraamaan tapahtumaa – tähän ei myöskään juuri liitetä häveliäisyysaspekteja.

Ei ole myöskään aivan tavatonta, että löytää pikkukaupan ainoan työntekijän nukkumasta pää kassakoneeseen nojaten. Vielä yleisempää on nähdä ravintolahenkilökunnan torkkuvan baaritiskin takana – anniskeluravintolaa nimittäin pidetään auki niin kauan, kuin paikassa on yksikin asiakas. Tässä tapauksessa paikka sulkee ovensa kello kuudelta aamulla. Eräässä paikassa naistenhuoneesta vastaava henkilö on ottanut mutkattomasti tavakseen asettua nukkumaan pitkin pituuttaan käsienpesuallastason päälle. Tyynynä hän käyttää omaa kassiaan ja peittona chitenge –kangasta.

Maahanmuuttoviranomaisten kopiokoneen ollessa epäkunnossa, passittavat he asiakkaan viereiseen Intercontinental hotelliin ottamaan kopion työluvasta heidän omia arkistojaan varten, luonnollsesti asiakkaan omalla kustannuksella. Asiakkaan oletetaan itse ottavan selvää asioista, tekevän itse suurimman osan palvelusta sekä vielä maksavansa aulliisti pitkistä matkoista harvoille palveluntarjoajille. Olen nähnyt vastaavaa aiemminkin, silloin itäisessä naapurivaltiossamme.

Sambiassa lähes kaikki tavaran- ja palvelujenvaihto yksityisille tapahtuu käteismaksun kautta, kuten mm. puheaika ja kotitaloussähkö prepaid-korteilla. Sähkölaitoksen sähköajan lisäys tapahtuu vain ja ainoastaan muutamassa pisteessä Lusakassa. Koska paikallisilla on harvoin varaa ostaa sähköaikaa kuukautta pidemmäksi ajaksi, joutuvat he joka kuukausi matkustamaan ja jonottamaan asiointia paikanpäällä. Usein pelkkään matkaan menee jo suurta osaa sähkön kuukausimaksua vastaava summa.. ja oravanpyörä on valmis.

Minna