13.5.2010
Karrikoituna voisi sanoa, että se on se on paikka, jossa ei ole macdonaldeja, pesukoneita, vanhainkoteja tai palkansaajan vuosibonuksia.
Lähemmin tarkasteltuna kehitysmaa on paikka:
- jossa moni saa päivän ruokarahansa myymällä maapähkinöitä hintaan 10 centtiä pussi, kuuramalla lattioitasi kuusi päivää viikossa kahden euron päiväpalkalla tai pesemällä autosi pilkkahintaan sillä aikaa,kun olet ruokaostoksilla tai työpaikallasi,
- jossa olet onnekas, mikäli sinulla ylipäätään on keino tienata rahaa päivittäiseen ruokaasi,
- jossa kolera, malaria, tuberkuloosi ja aids ovat valitettavan läheinen osa ihmisten arkipäivää,
- jossa 60%:lta puuttuu edelleen pääsy puhtaaseen juomaveteen ja käymälään,
- jossa aikuisia kehotetaan syöttämään lapsilleen rasvaa päivittäisen energiansaannin turvaamiseksi!
- jossa vesi- ja sähkökatkokset ovat enemmän sääntö kuin poikkeus,
- toisaalta olet onnekas, mikäli asut jossain niissä 20% talouksista, joissa ylipäätään on sähkö,
- jossa tiet ovat hävyttömän huonossa kunnossa, vaikka asukkailta kerätään erikseen rahaa teiden ylläpitoon,
- jossa moni ihminen ei ole nähnyt koskaan kirjastoa, ja vaikka olisikin, ei kirjoista olisi hänelle suunnattomasti iloa.. paitsi ehkä niiden kuvista,
- jossa ihmisillä ei ole rannekelloja, mutta toisaalta ajan merkitys ei ole niin suuri,
- jossa ainoa keino hoitaa särkevä hammas, on ”purra ensin hampaita yhteen” ja toivoa kuumehoureessa säryn pian lakkaavan. Mikäli näin ei käy, päädytään yleisimpään ratkaisuun, eli hampaan poisvetoon,
- josta ei löydy julkista roskahuoltoa, vaan suuri osa kotitalousjätteestä muovit mukaan lukien poltetaan talojen takapihoilla,
- jossa paikallismaissioluen nauttimista suositellaan imettäville äideille sen ravintosisällön vuoksi!!
- jossa siskoja ja veljiä on lähestulkoon poikkeuksetta aina enemmän kuin yksi, samoin kuin isiä, äitejä, mummoja ja vaareja – myös setiä ja tätejä kutsutaan isiksi ja äideiksi,
- jossa harvemmalla on varaa juoda kahvia, vaikka sitä tuotetaan maassa,
- jossa samalla pesuaineella pestään pyykit, tiskit, lattiat, autot - ja jopa hiukset!
- jossa talojen yleisimpiä kotieläimiä ovat torakat, sisiliskot ja rotat, koirilla ja kissoilla ei sen sijaan ole asiaa ihmisasuntoihin,
- jossa ei toitoteta kanamunien kolesteroliarvoja kohottavasta vaikutuksesta, sillä kananmunat ovat yksi halvimmista proteininlähteistä ja elintärkeä osa paikallista
ruokavaliota,
- jossa ihmisten elämänlaatua nostattaa suunnattomasti, mikäli he saavat säästettyä rahaa polkupyörän ostamiseen,
- jossa tiskit tiskataan juoksevan, kylmän veden alla, toisinaan myös ilman minkäänlaista pesuainetta,
- jossa lapset eivät istu lastenvaunuissa tai ime tuttia, vaan kulkevat äidin selässä kankaaseen käärittyinä ja kiepsahtavat nyytissä ruoka-aikaan äidin rinnoille ruokailemaan,
- jossa harvalla on varaa edes hammastahnaan tai vessapaperiin saatikka silmälaseihin, hammasrautoihin, kuulolaitteisiin tai lukihäiriöopetukseen,
- jossa äänestäjien äänet on helppo ostaa t-paidalla, hamekankaalla, tai uhkaamalla heidän elinolojensa huononevat entisestään,
- jossa lapsen yhdensuuntainen koulumatka saattaa olla useampia kymmeniä kilometrejä, johon ei tarjota taksikyytiä ovelta ovelle vaan matka taitetaan päivittäin jalan,
- jossa työvoima on vielä huomattavasti konevoimaa halvempaa ja siksi ojat kaivetaan käsin, asfaltoidut päätiet lakaistaan irtohiekasta ihmisvoimin, kauppojen ja työpaikkojen lattioita luuttuaa siihen nimenomaan palkattu henkilö kokopäiväisesti, hedelmät asiakkaan puolesta punnitsee kaupan työntekijä ja varakkaimmilla perheillä on erikseen palvelushenkilöt autonajoon, puutarhanhoitoon, siivoukseen, ruoanlaittoon, lastenhoitoon jne.,
- jossa ei tunneta karsinogeeneja, suolan liikakäytön haitallisuutta, ergonometrisia konttorikalusteita tai työpäätesilmälaseja,
- jossa poliisi automaattisesti pahoinpitelee rikollisen, vaikka väkivallan käyttö on laissa kielletty,
- jossa muovipussikulutusjuhla on vasta pääsemässä käyntiin!
- jossa harvasta asunnosta löytyy sisävessa, ruokailupöytä, mattoja lattialla tai tauluja seinillä, puhumattakaan kahvinkeittimistä, keskusimureista, kosteuseristeitä talojen ulkoperusteissa tai grillikatoksista,
- jossa moni lapsija nuori on osa päivittäistä työvoimaa pelloilla, katukauppiaina ja/tai kotitöissä kotona,
- josta ei löydy AA-kerhoa tai naisten turvakoteja vaikka molemmille olisi tarvetta,
- jossa ei mitata tehokkuuksia, kuten sitä, kuinka monta sekuntia tehdasompelijalla kestää paidan sivusauman ompeleminen tai monta askelmaa kuriirikuljettaja saa ottaa toimittaessaan pakettia perille asiakkaalle,
- jossa kaupungin ainoa julkinen uima-allas voi olla ilman vettä viikkokaupalla,
- jossa illalliskana ostetaan elävänä kadunvarsimarkkinoilta, eikä valmiiksi suikaloituna curry-hunaja marinadissa kaupan kylmätiskistä,
- jossa lasten suosiota ei osteta uudella x-boxilla tai airobic-barbiella,
- saman katon alla asuu pääsääntöisesti hyvin monta ihmistä, ihmisten on edes vaikea
ymmärtää, miksi kukaan haluaisi asua yksinään,
- jossa tietullin tai sakkojen määrää korreloi sitä keräävän poliisin lompakon tilanne – todennäköisyys suuremmille mätkyille kasvaa yleensä ennen viikonloppua tai juhlapyhää,
- jossa ihmisillä ei ole varaa vuodenaika- tai sesonkikohtaiseen vaatukseen – hyvä, jos heillä on vaihtovaatteet pesukertojen välille,
- jossa pääosalla ei ole koskaan ollut varaa matkustaa kotikylänsä tai –kaupunkinsa ulkopuolelle, puhumattakaan ulkomaanmatkoista,
- jossa ei tunneta tarvetta leikkuulaudoille, pannulapuille, pölynimureille, pesukoneille tai liesituulettimille,
- jossa jouluaaton päiväohjelma ja illallinen ovat aivan samanlaisia kuin minä tahansa vuoden 365 muuna päivänä,
- jossa jalankulkijalla ei ole mitään oikeuksia liikenteessä vaikka pääosa kansasta liikkuu jalan,
- kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on hämmentävän suuri, mutta jossa äärilaitoja yhdistää yksi yhteinen piirre; rikastuneilla vyötärönympäryksen kasvaminen on merkki yltäkylläisestä elämästä kun sama kaikkein köyhimmillä on merkki aliravitsemuksesta,
- jossa lapsiperheen suurin ongelma ei ole miettiä virikkeitä jälkikasvulleen, vaan se, mistä saada kokoon rahat lasten ruokaan ja koulumaksuihin,
- jossa suuri osa elektroniikasta tuodaan Kiinasta ja on edullisen hintansa vuoksi tehty kestämään vuoden tai kaksi, autot jopa ehkä viisi vuotta,
- jossa hi-virukseen sairastunut saattaa maata alaikäisen lapsen kanssa, luullessaan tämän parantavan hänen sairautensa,
- jossa henkilöä ei haittaa, vaikka hänen paidassaan lukee jotain käsittämätöntä tekstiä hollanniksi – pääasia, että paidan sai hankittua edullisesti käytettyjen vaatteiden markkinoilta,
- jossa ihmisten ei tarvitse murehtia, mitä tehdä seuraavalla kesälomalla,
- jossa ei ole varaa julkisiin viheralueisiin, puistonpenkkeihin tai lasten perhepuistoihin,
- jossa julkisen viraston palvelu nopeutuu huomattavasti, mikäli muistat paikata virkamiehen heikkoa budjettia sopivalla summalla,
- jossa ei tunneta kerrostalojen pihatalkoita, yrityksten virkistysmatkoja, vuoden virkavapaita, juhannustansseja laiturilla tai traumaterapeutteja,
- jossa moni lapsi ei ole koskaan kuullutkaan syntymäpäivälahjoista, launtaikarkkipusseista, hammaskeijuista, saati joulupukista!
MUTTA, jossa toisaalta;
- perhe, suku, naapurit ja kylä pitävät huolen lähimmäisistään ja jakavat keskenään elämän ilot ja surut,
- perheet koostuvat vauvasta vaariin ja kaikille löytyy heidän oma paikkansa,
- kylään voi mennä kutsumatta ja on isäntäperheen kunnia-asia tarjota vieraalle lämmin ateria,
- kalat ja tomaatit ostetaan tuoreina markkinoilta, eikä peltipurkissa, joiden parasta ennen päivämäärä on kolmen vuoden päästä,
- onni ei kulminoidu materiaaliseen rikkauteen, vaan yhdessäoloon, kanssakäymiseen ja välittämiseen,
- lapsilla on useita isiä, äitejä, siskoja, veljiä ja serkkuja – sukulaisuussuhdetta ei määritellä verisukulaisuuden, vaan tunnesiteen mukaan,
- vanhuksille löytyy aina juttuseuraa,
- lapset kunnioittavat vanhempiaan ja osallistuvat automaattisesti kodin askareisiin,
- ohikulkijalla on aikaa pysähtyä juttelemaan ventovieraalle ja kysyä kuulumisia,
- vieraalle löytyy aina majapaikka,
- orvoiksi jääneet lapset adoptoi joko lähisukulainen tai heidänkin puuttuessa jokin kylän tai naapuruston perheistä,
- rahalliseen pulaan ajautunut lähimmäinen löytää aina lähiympäristöstään ihmisiä, jotka auttavat hädässä,
- äidit eivät saa burnoutteja valvoessaan yötä päivää koliikkilapsensa kanssa, vaan suku ja naapurit ovat aina lähellä tarjoamassa auttavan kätensä,
- kodeista ei löydetä muutama kuukausi sitten poisnukkuneita, joita kukaan ei ole käynyt tervehtimässä tai kaivannut!
Minna
Thursday, May 20, 2010
Työkulttuurista ja kommunikaatiosta
32 9.5.2010
Sambiassa ei perinteisesti ole totuttu jakamaan tietoa. Ei etenkään ulkopuolisille. Sama pätee niin julkisella sektorilla kuin työ- ja perhekulttuurissa. Tämän olen joutunut oppimaan kantapään kautta alusta lähtien. Työtehtäväni pääasiallinen tarkoitus oli viestinnän kehittäminen eri osapuolten välillä. Niinpä tämä on ollut yksi vapaehtoiskauteni suurimpia haasteita.
Maassa täytyy osata kysyä oikeita kysymyksiä. Haasteeksi muodostuu se, miten muodostaa kysymyksiä, jos sinulle ei anneta taustatietoja tai mahdollisuutta oppia ymmärtämään asiayhteyksiä ja merkityksiä. Ainoa tapa on antaa asioille aikaa.
Omassa järjestössäni ei ole kokousrutiineja puhumattakaan viikottaisista maanantaiaamupalavereista. Alussa olin kovin hämmentynyt siitä, miten ihmiset ylipäätään itse tiesivät toistensa aikatauluista ja tekemisistä. Miten asioita voitiin koordinoida, kun työntekijöiden välillä ei tuntunut tapahtuvan minkäänlaista tiedonsiirtoa. Yksi tuli, toinen meni, mikäli toimistossa oltiin samaan aikaan, käsiteltiin keskusteluissa lähinnä perheen ja suvun kuulumisia.
Jonkin ajan päästä ymmärsin, että silloin tällöin kaksi henkilöä saattoi poistua työhuoneesta pitämään keskenään käytäväpalaveria. Tällaisia spontaaneja ja epävirallisia palavereja voitiin pitää niinikään pihalla puiden alla tai istuttaessa autossa matkalla paikasta toiseen. Tietoa siis vaihdettiin, mutta eteenkään ulkopuolista ei näihin tiedonjakotilaisuuksiin osallistutettu.
Ainoa virallinen tiedonjakotilaisuus tähän mennessä on ollut järjestön vuosikokous. Vaikka tästä lauantaisesta useamman tunnin sessiosta ilmoitettiin kaksi päivää aiemmin ja minulla oli muuta tärkeää menoa sovittu sille päivälle, en olisi halunnut menettää tätä ainutlaatuista tiedonjakotilaisuutta mistään hinnasta. Saman kommentin ”ohittaa mistään hinnasta tilaisuutta saada tietoa” – kuulin myös toiselta täällä vaihdossa olevalta vapaaehtoiselta. Järjestöni vuosikokouksessa selvisikin monta mieltäni pitkään askarruttanutta asiaa.
Teen kotisivuja parhaillaan yhteistyöjärjestölle, joiden internet-yhteyttä olen saanut käyttää täälläoloaikanani. Kiinteämmän kanssakäymisen ansiosta ovat järjestön työntekijät pikkuhiljaa ottaneet minut osaksi heidän työyhteisöään. Keskinäisen luottamuksen kasvaessa tietyt viestintähanat ovat siksi vihdoin alkaneet avautua. Suureksi ihmetyksekseni ja ilokseni olen aivan viime viikkoina päässyt osalliseksi sisäpiiritiedosta koskien sekä yleistä sambialaista työkulttuuria että järjestön sisäistä toimintadynamiikkaa ja -lähihistoriaa.
Ainoastaan pääsemällä osalliseksi tätä kokemuksen kautta syntynyttä sisäpiiritietoa, voi alkaa hahmottamaan todellisia asiayhteyksiä. Kokemusperäinen tieto avaa portit sekä ymmärtää syvällisemmin paikallista työkulttuuria että avaimet esittää oikeita kysymyksiä olennaisen tiedon saamiseksi.
Kysyessäni sitä, miksi ihmisten on vaikea jakaa tietoa, sain vastauksen, että ihmiset eivät vain jostain syystä halua jakaa sitä. Tieto lisää kontrollia ja valtaa. Täällä tapahtuu paljolti vanhempien / arvoasteikolla ylempien työntekijöiden taholta juoksuttamista, odotuttamista ja tiedon panttaamista. Tietoa saatetaan jakaa vasta aivan viime hetkellä, jolloin rivityöntekijöiden täytyy tehdä asioita paniikinomaisesti deadlinen lähestyessä venyttäen työpäivää.
Tapasin kaksi viikkoa sitten englantilaisen vapaaehtoisen, joka on ollut maassa reilun kuukauden. Tämä nuori nainen on saanut minut erittäin hämilleni. Hänen tapansa esittää asioita ja mielipiteitään on minulle jo tällä hetkellä hyvin vierasta .. hän yksinkertaisesti elää edelleen Lontoon hektisessä mediamaailmassa ja yrittää istuttaa tätä työtapaa sambialaiseen kulttuuriin. Mikäli itse viisi kuukautta maassa olleena ahdistun hänen yltiötehokkkaasta ja suorastaan agressiivisesta tavasta tuoda esiin omia näkökulmiaan siitä, miten maassa pitäisi asioista tehdä.. voin vain kuvitella, millaisia tuntemuksia tällainen käyttäytyminen aiheuttaa paikalliskollegoissani. Olen erittäin hämmentynyt siitä, ettei tämä suuren järjestön kautta lähetetty vapaaehtoinen ole edes alustavan koulutuksen aikana oppinut mitään kulttuurisesta sopeutumisesta. Toisaalta ihmettelen suunnattomasti henkilön motivaatioitaan lähteä ylipäätään Euroopan ulkopuolelle. Nuorella naisella on niin kovin kiire, hän pyrkii omien toimintatapojensa suoraan istuttamiseen, tehokkuuden maksimointiin ja täydellisyyteen. Ne ovat väärä resepti toteuttaa asioita Sambiassa.
Nuori englantilaisnainen työnsi kollegani seinää vasten esittämällä hänelle kysymyksiä sellaisella käsitteellisellä tasolla, johon tällä henkilöllä ei ole valmiuksia. Kollegani oli myös itse tuonut esille sen, että on vasta opettelemassa tätä asia-aluetta. Englantilainen ei kyennyt asettumaan kylmän asiantuntijakokemuksensa ulkopuolelle ja näkemään, miten hämilleen hän saattoi kollegani. Hän jatkoi edelleen painostamista, ja sai sillä kollegani tuntemaan itsensä hyvin epävarmaksi. Englantilainen halusi niinikään soveltaa tiedottamisessa uusimpia ohjelmia ja tekniikoita, muttei ymmärtänyt, että tämä ehkä korottaa kynnystä uuden omaksumiselle entisestään ja pahimmassa tapauksessa kaataa lopulta koko projektin.
Englantilaisnainen ehdotti mm. niinikään toimistoaikojen lisäämistä kotisivuille. Sambialainen on tottunut siihen, että päästäkseen asioimaan virallisissa tai järjestöjen toimistoissa tai jopa kaupallisissa toimipisteissä, on varmin tapa hakeutua itse paikan päälle. Tämä saattaa usein tarkoittaa sitä, että kävelet tai istut bussissa / autoruuhkassa ensin tuntikaupalla ja perille päästyäsi huomaat, että toimisto ei tänään ole auki / siellä ei ole ketään juuri tänään paikalla / asiasta tietävä henkilö ei ole tällä viikolla tavattavissa. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään tavatonta, jonka jälkeen”asiakas” kiittää kohteliaasti tiedosta ja ilmoittaa palaavansa huomenna uudestaan asiaan. Sama proseduuri saattaa siten tapahtua jälleen seuraavana päivänä. Ei ole myöskään varsin tavatonta, että tietoa etsivää ”asiakasta” juoksutetaan turhaan paikasta toiseen . Mutta tähän on niinikään totuttu. Ihmiset eivät tiedä muusta tai osaa (uskalla?) vaatia muuta.
Tiedon löytäminenen kotisivuilta, puhelinluettelosta tai soittamalla ei ole useinkaan kovin hedelmälllistä. Paikallinen kulttuuri suosii henkilökohtaista yhteydenpitoa ja sen eteen ollaan valmiitta näkemään eurooppalaisen näkökulmasta äärettömän paljon vaivaa, aikaa ja rahaa.
Minna
Sambiassa ei perinteisesti ole totuttu jakamaan tietoa. Ei etenkään ulkopuolisille. Sama pätee niin julkisella sektorilla kuin työ- ja perhekulttuurissa. Tämän olen joutunut oppimaan kantapään kautta alusta lähtien. Työtehtäväni pääasiallinen tarkoitus oli viestinnän kehittäminen eri osapuolten välillä. Niinpä tämä on ollut yksi vapaehtoiskauteni suurimpia haasteita.
Maassa täytyy osata kysyä oikeita kysymyksiä. Haasteeksi muodostuu se, miten muodostaa kysymyksiä, jos sinulle ei anneta taustatietoja tai mahdollisuutta oppia ymmärtämään asiayhteyksiä ja merkityksiä. Ainoa tapa on antaa asioille aikaa.
Omassa järjestössäni ei ole kokousrutiineja puhumattakaan viikottaisista maanantaiaamupalavereista. Alussa olin kovin hämmentynyt siitä, miten ihmiset ylipäätään itse tiesivät toistensa aikatauluista ja tekemisistä. Miten asioita voitiin koordinoida, kun työntekijöiden välillä ei tuntunut tapahtuvan minkäänlaista tiedonsiirtoa. Yksi tuli, toinen meni, mikäli toimistossa oltiin samaan aikaan, käsiteltiin keskusteluissa lähinnä perheen ja suvun kuulumisia.
Jonkin ajan päästä ymmärsin, että silloin tällöin kaksi henkilöä saattoi poistua työhuoneesta pitämään keskenään käytäväpalaveria. Tällaisia spontaaneja ja epävirallisia palavereja voitiin pitää niinikään pihalla puiden alla tai istuttaessa autossa matkalla paikasta toiseen. Tietoa siis vaihdettiin, mutta eteenkään ulkopuolista ei näihin tiedonjakotilaisuuksiin osallistutettu.
Ainoa virallinen tiedonjakotilaisuus tähän mennessä on ollut järjestön vuosikokous. Vaikka tästä lauantaisesta useamman tunnin sessiosta ilmoitettiin kaksi päivää aiemmin ja minulla oli muuta tärkeää menoa sovittu sille päivälle, en olisi halunnut menettää tätä ainutlaatuista tiedonjakotilaisuutta mistään hinnasta. Saman kommentin ”ohittaa mistään hinnasta tilaisuutta saada tietoa” – kuulin myös toiselta täällä vaihdossa olevalta vapaaehtoiselta. Järjestöni vuosikokouksessa selvisikin monta mieltäni pitkään askarruttanutta asiaa.
Teen kotisivuja parhaillaan yhteistyöjärjestölle, joiden internet-yhteyttä olen saanut käyttää täälläoloaikanani. Kiinteämmän kanssakäymisen ansiosta ovat järjestön työntekijät pikkuhiljaa ottaneet minut osaksi heidän työyhteisöään. Keskinäisen luottamuksen kasvaessa tietyt viestintähanat ovat siksi vihdoin alkaneet avautua. Suureksi ihmetyksekseni ja ilokseni olen aivan viime viikkoina päässyt osalliseksi sisäpiiritiedosta koskien sekä yleistä sambialaista työkulttuuria että järjestön sisäistä toimintadynamiikkaa ja -lähihistoriaa.
Ainoastaan pääsemällä osalliseksi tätä kokemuksen kautta syntynyttä sisäpiiritietoa, voi alkaa hahmottamaan todellisia asiayhteyksiä. Kokemusperäinen tieto avaa portit sekä ymmärtää syvällisemmin paikallista työkulttuuria että avaimet esittää oikeita kysymyksiä olennaisen tiedon saamiseksi.
Kysyessäni sitä, miksi ihmisten on vaikea jakaa tietoa, sain vastauksen, että ihmiset eivät vain jostain syystä halua jakaa sitä. Tieto lisää kontrollia ja valtaa. Täällä tapahtuu paljolti vanhempien / arvoasteikolla ylempien työntekijöiden taholta juoksuttamista, odotuttamista ja tiedon panttaamista. Tietoa saatetaan jakaa vasta aivan viime hetkellä, jolloin rivityöntekijöiden täytyy tehdä asioita paniikinomaisesti deadlinen lähestyessä venyttäen työpäivää.
Tapasin kaksi viikkoa sitten englantilaisen vapaaehtoisen, joka on ollut maassa reilun kuukauden. Tämä nuori nainen on saanut minut erittäin hämilleni. Hänen tapansa esittää asioita ja mielipiteitään on minulle jo tällä hetkellä hyvin vierasta .. hän yksinkertaisesti elää edelleen Lontoon hektisessä mediamaailmassa ja yrittää istuttaa tätä työtapaa sambialaiseen kulttuuriin. Mikäli itse viisi kuukautta maassa olleena ahdistun hänen yltiötehokkkaasta ja suorastaan agressiivisesta tavasta tuoda esiin omia näkökulmiaan siitä, miten maassa pitäisi asioista tehdä.. voin vain kuvitella, millaisia tuntemuksia tällainen käyttäytyminen aiheuttaa paikalliskollegoissani. Olen erittäin hämmentynyt siitä, ettei tämä suuren järjestön kautta lähetetty vapaaehtoinen ole edes alustavan koulutuksen aikana oppinut mitään kulttuurisesta sopeutumisesta. Toisaalta ihmettelen suunnattomasti henkilön motivaatioitaan lähteä ylipäätään Euroopan ulkopuolelle. Nuorella naisella on niin kovin kiire, hän pyrkii omien toimintatapojensa suoraan istuttamiseen, tehokkuuden maksimointiin ja täydellisyyteen. Ne ovat väärä resepti toteuttaa asioita Sambiassa.
Nuori englantilaisnainen työnsi kollegani seinää vasten esittämällä hänelle kysymyksiä sellaisella käsitteellisellä tasolla, johon tällä henkilöllä ei ole valmiuksia. Kollegani oli myös itse tuonut esille sen, että on vasta opettelemassa tätä asia-aluetta. Englantilainen ei kyennyt asettumaan kylmän asiantuntijakokemuksensa ulkopuolelle ja näkemään, miten hämilleen hän saattoi kollegani. Hän jatkoi edelleen painostamista, ja sai sillä kollegani tuntemaan itsensä hyvin epävarmaksi. Englantilainen halusi niinikään soveltaa tiedottamisessa uusimpia ohjelmia ja tekniikoita, muttei ymmärtänyt, että tämä ehkä korottaa kynnystä uuden omaksumiselle entisestään ja pahimmassa tapauksessa kaataa lopulta koko projektin.
Englantilaisnainen ehdotti mm. niinikään toimistoaikojen lisäämistä kotisivuille. Sambialainen on tottunut siihen, että päästäkseen asioimaan virallisissa tai järjestöjen toimistoissa tai jopa kaupallisissa toimipisteissä, on varmin tapa hakeutua itse paikan päälle. Tämä saattaa usein tarkoittaa sitä, että kävelet tai istut bussissa / autoruuhkassa ensin tuntikaupalla ja perille päästyäsi huomaat, että toimisto ei tänään ole auki / siellä ei ole ketään juuri tänään paikalla / asiasta tietävä henkilö ei ole tällä viikolla tavattavissa. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään tavatonta, jonka jälkeen”asiakas” kiittää kohteliaasti tiedosta ja ilmoittaa palaavansa huomenna uudestaan asiaan. Sama proseduuri saattaa siten tapahtua jälleen seuraavana päivänä. Ei ole myöskään varsin tavatonta, että tietoa etsivää ”asiakasta” juoksutetaan turhaan paikasta toiseen . Mutta tähän on niinikään totuttu. Ihmiset eivät tiedä muusta tai osaa (uskalla?) vaatia muuta.
Tiedon löytäminenen kotisivuilta, puhelinluettelosta tai soittamalla ei ole useinkaan kovin hedelmälllistä. Paikallinen kulttuuri suosii henkilökohtaista yhteydenpitoa ja sen eteen ollaan valmiitta näkemään eurooppalaisen näkökulmasta äärettömän paljon vaivaa, aikaa ja rahaa.
Minna
Friday, May 14, 2010
Miksi?
30 4.5.2010
Miksi se toimiston tai kodin ainoa kahvilusikka löytyykin aina minun kupistani? Eivätkö torakat lopu ikinä tappamalla? Miksi talon ensimmäinen, kukonlaulun aikaan heräävä henkilö ei ota toimissaan lainkaan huomioon muita talossa vielä nukkuvia henkilöitä? Miten pelkkä olemukseni jaksaa ihmetyttää paikallisia päivästä toiseen, eivätkö he voi pitää huolta omista asioistaan? Miksei teevettä voi ottaa vessan raanasta, yhtälailla kuin saman vesijohdon käytävän hanasta – pääsia, että vettä on tänään saatavilla? Kuinka minibussi voi taas kerran koukata bensa-asemalle tankkaamaan sen jälkeen, kun olemme juuri odottaneet lähes tunnin paikkojen täyttymistä hikisessä ajoneuvossa? Miten on mahdollista, että toimiston siivooja tuo töihin mukanaan tyttärensä ja tämän uuden vauvan ja kolmikko kavaltaa toimillaan työhuoneen työrauhan koko päiväksi? Miksi varustaa naisten vessoja vessanpöntöllä, jos reunat on aina roiskeessa? Miksi paikalliset katsovat etuoikeudekseen etuilla röyhkeästi kassajonossa? Kuinka keittiötä ei voi tuulettaa kärpästen sisääntulon vuoksi, mutta samaanaikaan voi huoletta haistella öljyrasvaista käristysilmaa loppuillan? Minkä vuoksi jollain bussimatkustajalla on taas mukanaan voimakastuoksuinen tuore kala tai kuivattuja perhosentoukkia illalliseksi muutenkin tukalassa bussissa? Miksi maksan bussilipustani aina eri hinnan kuin paikalliset kanssamatkustajani? Miten ihmiset voivaat nauraa nähdessään kollegansa rahapussin tulleen varastetuksi tai gepardia karkuun juoksevan antiloopin lopulta kaatuvan ja joutuvan pedon raatelemaksi? Miten on mahdollista, että kesken työneuvottelun sisään toimistoon putkahtanut sisarentyttärenserkunpojanpoika kääntää puheenaiheen jälleen loppupäiväksi ihmisten yksityiselämätasolle? Kuinka voi antaa lähes täysin vieraan ihmisen odotuttaa itseään 1,5 kadulla ja vihdoin paikalle saavuttuaan olla edes pahoittelematta asiaa?
Nimim. ”Ei kysyvä tieltä eksy”
Miksi se toimiston tai kodin ainoa kahvilusikka löytyykin aina minun kupistani? Eivätkö torakat lopu ikinä tappamalla? Miksi talon ensimmäinen, kukonlaulun aikaan heräävä henkilö ei ota toimissaan lainkaan huomioon muita talossa vielä nukkuvia henkilöitä? Miten pelkkä olemukseni jaksaa ihmetyttää paikallisia päivästä toiseen, eivätkö he voi pitää huolta omista asioistaan? Miksei teevettä voi ottaa vessan raanasta, yhtälailla kuin saman vesijohdon käytävän hanasta – pääsia, että vettä on tänään saatavilla? Kuinka minibussi voi taas kerran koukata bensa-asemalle tankkaamaan sen jälkeen, kun olemme juuri odottaneet lähes tunnin paikkojen täyttymistä hikisessä ajoneuvossa? Miten on mahdollista, että toimiston siivooja tuo töihin mukanaan tyttärensä ja tämän uuden vauvan ja kolmikko kavaltaa toimillaan työhuoneen työrauhan koko päiväksi? Miksi varustaa naisten vessoja vessanpöntöllä, jos reunat on aina roiskeessa? Miksi paikalliset katsovat etuoikeudekseen etuilla röyhkeästi kassajonossa? Kuinka keittiötä ei voi tuulettaa kärpästen sisääntulon vuoksi, mutta samaanaikaan voi huoletta haistella öljyrasvaista käristysilmaa loppuillan? Minkä vuoksi jollain bussimatkustajalla on taas mukanaan voimakastuoksuinen tuore kala tai kuivattuja perhosentoukkia illalliseksi muutenkin tukalassa bussissa? Miksi maksan bussilipustani aina eri hinnan kuin paikalliset kanssamatkustajani? Miten ihmiset voivaat nauraa nähdessään kollegansa rahapussin tulleen varastetuksi tai gepardia karkuun juoksevan antiloopin lopulta kaatuvan ja joutuvan pedon raatelemaksi? Miten on mahdollista, että kesken työneuvottelun sisään toimistoon putkahtanut sisarentyttärenserkunpojanpoika kääntää puheenaiheen jälleen loppupäiväksi ihmisten yksityiselämätasolle? Kuinka voi antaa lähes täysin vieraan ihmisen odotuttaa itseään 1,5 kadulla ja vihdoin paikalle saavuttuaan olla edes pahoittelematta asiaa?
Nimim. ”Ei kysyvä tieltä eksy”
Subscribe to:
Posts (Atom)
